Anteeksi jälleen kerran hiljaiseloni. Olen aika paljon kirjoittanut uutta blogiani, joka keskittyy mieheni onnettomuuteen ja oikeudenkäyntiin. Jos en voi vaikuttaa lopputulokseen, haluan, että asiat tulevat ainakin kerrottua niin kuin ne ovat. Monella ei ole aavistustakaan siitä, mitä asian taakse kätkeytyy ja minä aion tuoda kaiken julki. En hyväksy mukisematta, että Kouvolan hovioikeus jättää tuomiossaan huomioimatta koko tapahtuman ja keskittyy vain pariin viimeiseen sekuntiin. Totta kai sillä perusteella voidaan jättää kuka tahansa tuomitsematta. Samalla tavalla voidaan rajata kaikki rikokset ja ei todellakaan tarvita vankiloita eikä muuta rikosseuraamusjärjestelmää.
En pysty hyväksymään sitä, että mieheni tappaja jatkaa elämäänsä ihan niin kuin ennen aiheuttamaansa kuolonkolaria. Hänen olisi pitänyt saada siitä rangaistus, lapseni ja minä kärsimme hänen teoistaan koko loppuelämämme, kuten hänen vanhempansa ja veljensä. Tämä venäläinen rekkakuski ei saanut juuri minkäänlaista rangaistusta ja hänellä on edelleen vaimonsa ja lapsensa, joiden kanssa jatkaa elämäänsä. Entäpä me? Toivon todella, että joka kerta kun hän katsoo lapsiaan tai vaimoaan, että hän tuntee piston sydämessään ja tietää, että hän vei joltain hengen ja pieniltä lapsilta isän ja joltakin rakkaan. Luulen kuitenkin, että hän omalta osaltaan jatkaa elämäänsä varsin tyytyväisenä. Kaikkein eniten harmittaa, etten ottanut hänestä valokuvaa oikeudenkäynnin aikana, jotta voisin näyttää lapsilleni, että tämä ihminen vei teidän isältänne elämän ja meiltä hänet pois.
Välillä hämmästelen sitä, miten aika on kulunut. Tänään on vuoden 2008 viimeinen päivä. Parin kuukauden päästä Esan kuolemasta tulee kuluneeksi puolitoista vuotta. Silti hän voisi milloin tahansa astua takaisin elämäänsä, kaikki hänen tavaransa ovat täällä paikallaan. Hänen elämänsä voisi jatkua ihan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut ja yhtä hyvin voin yhä kuvitella hänen astuvan kotiovestamme sisään hetkellä millä tahansa. Tuntuu, että hän olisi ollut vain hetken poissa. Valitettavasti emme elä mitään kaunista satua, todellisuuttamme on se, että hän on poissa eikä koskaan enää palaa. Silti odotan vain koko ajan häntä takaisin. Tunteeni ovat ihan yhtä voimakkaita kuin ennenkin, odotan hetkeä jolloin saan heittäytyä hänen syliinsä ja kertoa hänelle, kuinka paljon häntä rakastan. Mutta sitä hetkeä ei vaan tule.
Yö: Särkynyt enkeli
Tällä hetkellä olen aika sanaton... Ja vihainen ja pettynyt. Hovioikeuden päätös oli aivan käsittämätön, tosin hovioikeuteen mennessämme ja tuomareiden aloittaessa oli selvää, että he olivat jo päätöksensä tehneet. Heti huomasi, että olivat vastapuolen puolella.
Käsittämättömäksi tuon päätöksen tekee se, että käräjäoikeus katsoi hänen ohjanneen tietoisesti vasemmalle kaistalle ja venäläinen itsekin on näin kertonut kuulusteluissa sekä käräjäoikeudenkäynnissä. Jossa hän myös selvästi sanoi, että tietenkin hän oli yrittänyt väistää mieluummin kuin olisi ajautui vasemmalle. Jos hän olisi väistänyt oikealle, hän olisi rikkonut oman ajoneuvonsa. Kyllä tuo kertoo jo paljon mitä siellä on tapahtunut. Ja lisäksi oikealla puolella olisi ollut tilaa, ohjata ajoneuvoyhdistelmä pientareelle. Hovioikeuden mielestä edes tämä, että syyllinen itse on sanonut näin ja toistanut ohjanneensa tai tehneensä ohjausliikkeen vasemmalle, ei ole riittävä näyttö siitä, että hän olisi tietoisesti ohjannut vasemmalle. Siis todella ihmeellistä!
Lisäksi hovioikeuden mielestä sillä ei ole painoarvoa, että hän on rikkonut useampaa liikennesääntöä. Vaikka noissa rikkomuksissa on juuri syy siihen, että onnettomuus tapahtui. Ilman noita laiminlyöntejä, Esa ja venäläinen kuljettaja, olisivat ohittaneet toisensa normaalisti ja kumpikin jatkaisi elämäänsä normaalisti. Nyt hovioikeus vain tuijotti sitä, että onko hän ohjannut vasemmalle vai ajautunut vasemmalle vai onko hän yrittänyt ohjata oikealle. Kuitenkin kaikki muu, joka jää sen ulkopuolelle on ihan yhtä oleellista ja tärkeää, koska sieltä löytyy syy tapahtuneeseen. Tuossa vaiheessa oli jo liian myöhäistä reagoida ja hän tekikin väärän päätöksen, joka vei mieheltäni hengen. Ja rangaistus siitä on 48 euroa...
Minä sain tiedon hovioikeuden päätöksestä torstaina iltapäivällä ja kuulin, että päätöksestä on annettu lehdistötiedosta ja minulle ilmoitettiin, ettei tarvitse asiasta lukea lehdestä. Tuo päätös tuli postitse perjantaina aamupäivällä. Iltapäivällä uutinen oli julkaistu nettilehdessä ja tänään se on sitten painetussa lehdessä.
Tässä uutinen Etelä-Saimaan kertomana:
Lisäksi suren Laurana-marsumme kuolemaa. Olimme eilen poissa kotoa ja sillä aikaa pikkuinen 8-vuotias rusettimarsumme oli kuollut. Tulimme vasta kymmenen maissa kotiin, enkä käynyt sitä katsomassa ennen kuin yöllä ja silloin huomasin söpöliinimme kuolleen =( Yksi minun rakkaista eläinlapsistani on nyt sitten poissa. Ja heti huomaa sen kyllä. Kuulostelen koko ajan rapinaa ja heinän kahinaa häkistä sekä sitä pientä tyytyväistä ääntä, jota Laurana piti.
En kyllä uskonut Lauranan elävän näin pitkään, luulin sen kuolevan jo viime syksynä, koska kesällä jouduimme lopettamaan toisen rusettimarsumme Speedyn ja ne olivat Lauranan kanssa tosi läheisiä. Laurana eli suurin piirtein saman verran yksin ennen kuin hankin sille Speedyn kaveriksi kuin hän eli nyt yksin Speedyn kuoltua. Jään kyllä kaipaamaan pieniä eläinystäviämme kovasti. Laurana pääsi taas Speedyn luo ja toivottavasti Esankin luokse.
Tässä vielä mistä hovioikeuteen mentiin:
http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1427410
Tässä onnettomuustutkintalautakunnan näkemystä:
http://plaza.fi/moottori/kuolemankolarit/takana-liian-pitka-ajo
En ole ehtinyt viettämään aikaa koneella juuri ollenkaan. Kirjoittamista olisi vaikka kuinka paljon. Vuoden takaista, oikeudenkäynnistä ja miltä tuntuu vuoden yksinolon jälkeen. Hovioikeuden päätöstä odottelen ja voi olla, että siinä kestää vielä. Oikeuden päätuomari sanoi, että syyskuun loppuun mennessä päätös tulee. Ilmeisesti jonkin sortin jutturuuhka on menossa.
Yritän jossain vaiheessa ehtiä kirjoittamaan. Nyt en jaksa, kun olo on ihan turta ja väsynyt. Olen saanut itselleni sellaisen flunssan, että olo on ihan vetämätön. Yritä siinä sitten pyörittää arkea yhden uhmiksen ja toisen sellaisen kanssa, jonka oma tahto alkaa pikku hiljaa heräillä. Sisarusten välistä nahistelua on koko ajan. Helmi matkii joka asiassa Onnia, pitää olla samis. Eikä 1 v 6 kk ymmärrä, ettei hän pysty tekemään kaikkea samaa kuin melkein 4-vuotias. Toisaalta heistä on hirmuisesti seuraa toisilleen ja on ihanaa, että he molemmat ovat olemassa. Luonteiltaan ovat ihan erilaisia. Onnilla on itsepäinen ja äänekäs, Helmi taas tottelevainen ja avulias. Luonteenpiirteitä löytyy kummaltakin laidasta laitaan. On Onnissakin se ihanan herttainen sulosävel, jonka kanssa on helppo tulla toimeen. Silloin kun se puoli näyttäytyy, olen ihan ihmeissäni, että mihin se meidän poika on joutunut ja kuka meille oikein on tullut Onnin tilalle. Toisaalta Helmikin osaa olla oikea kiusankappale ja tekee vaikka mitä sellaista mitä ei pitäisi tehdä ja hymyssä suin pistää joissakin asioissa vastaan. Välillä tulee sellainen olo, että ajattelen, että olisiko meillä samanlaista, jos Esa olisi täällä. Käyttäytyisivätkö lapset samalla tavalla, olisiko yhtä paljon kiukuttelua ja itkua? Tiedän, että se kuuluu asiaan. Mutta ehkä kaikki se negatiivinen vyöry olisi helpompi kestää, jos Esa olisi yhä rinnallani. Tukemassa ja auttamassa. Ehkä mustasukkaisuutta olisi vähemmän. Minulta ei oikein tahdo riittää aikaa molemmille. Helmi on vielä sen verran pieni, että saa varmasti enemmän huomiota osakseen kuin Onni. Molemmat tarvitsisivat laatuaikaan kahdestaan äidin ja jos olisi isä, niin myös isän kanssa.
Siitä tulikin mieleen, että kyllä Onni todellakin pohtii paljon asioita. Ehkä vielä enemmän nyt kun aloitti viime kuussa leikkikerhon, joka on reilu pari tuntia 2 krt/vko:ssa. Siellä hän oli puhunut isänsä kuolemasta ja muut lapset olivat vähän ihmetelleet ja olleet epäuskoisia, että olisiko noin. Moni tuon ikäinen ei edes tiedä mitä kuolema tarkoittaa ja kerhotätit olivat joutuneet vähän keskustelemaan aiheesta. Onni miettii myös jollain tavalla isättömyyttään ja sitä, että muilla lapsilla on isät. Kerhossa ja kaupassa hän kiinnittää huomiota siihen, että muut lapset ovat isän kanssa ja hän ei voi olla. Yksi ilta hän kävi juttelemaan isästä. "Äiti, eiks meillekin vois tulla uus iskä?" Minä vähän mietin, että mitä vastaisin, koska aiemmin melkein vuosi sitten keskustelimme samasta aiheesta ja sanoin Onnille, että me ei voida saada uutta samanlaista iskää. Silloin oli kyse siitä, että Onni olisi halunnut oman isänsä takaisin. Vastasin vain, että: " Onni, sinähän tiedät, että iskä on kuollut eikä voi tulla enää takaisin meidän luoksemme, vaikka myö kuinka haluttais." Onni katseli vähän aikaa ja sanoi: " Mut muilla lapsilla on isät. Eiks myö voitais ottaa jonku muun isä." No mitäpä siihen vastaat sitten... " Niin toisilla lapsilla on ja teilläkin olisi, jos iskä ei olisi joutunut siihen onnettomuuteen. Mutta ei myö voida kenenkään toisen lapsen isää mennä ottamaan." No Onnin pienet aivot raksuttivat ja hän huokasikin, että: " Otetaan meille sit se chihuahua..." Että näin =) On ne lapset kyllä sellaisia. Joskus kun olen oikein surullinen, Onni yleensä tulee silittelemään ja yrittää piristää miuta jollain jutullaan ja Helmi tulee ihan lähelle halailemaan.
Jotenkin mietin, että olen varmasti ollut melkoisen poissaoleva jollain tavalla viime syksynä ja vielä talvellakin. Siis hyvin paljon uppoutuneena omiin ajatuksiini, vaikka olenkin ollut fyysisesti läsnä, niin silti henkisesti hyvin hyvin kaukana. Välillä tuntuu, etten voi millään riittää lapsilleni ja että heidän elämänsä on täysin pilalla, koska heidän isänsä on poissa. Koskaa isää minä en voi korvata heille koskaan. En pysty olemaan heille isä. Ja tiedän, että elämämme olisi erilaista, jos Esa olisi täällä. Hän kantaisi osan vastuusta, viihdyttäisi ja leikkisi lasten kanssa. Tukisi ja yrittäisi auttaa minua, ainakin välillä. Tiedän, että hänen olisi helpompi olla lasten kanssa nyt, kun he ovat hieman vanhempia eikä niin minussa kiinni. Tai ovat tietenkin nyt erilailla minussa kiinni. Välillä Onni pelkää, että minä kuolen ja välillä toivoo, että minä kuolen. Se tuntuu pahalta, mutta tiedän, että vaikka heidän isänsä ei olisi kuollut, voisin silti joskus kuulla, että toivottavasti sie kuolet. Tässä tilanteessa se tuntuu vain paljon pahemmalta ja ehkä osittain siksi, että välillä toivoisinkin kuolevani. Ainakin silloin, kun kaikki tuntuu liian raskaalta kestää.
Keskiviikkona oli hovioikeuden pääkäsittely. Siitä kirjoittelen myöhemmin. Aina lupaan kirjoittaa myöhemmin... Tiedän, mutta nykyään aika on vain käsite. Ei sen enempää. Aikaa kulkee eteen päin, minä en =( Tänään lähden vähän tuulettumaan sisareni kanssa.
Viime yönä nukahtaminen oli taas hankalaa. Jostain syystä koko ajan silmissäni vilisi tilanne, jossa Esa on ajamassa rekkaan päin. Ehkä se johtuu siitä, että asianajaja palaa tänään kesälomalta ja minun pitäisi ottaa häneen yhteyttä. Ja siitäkin, että Onni on viime aikoina kysellyt ja puhunut paljon onnettomuudesta. Olen kyllä itsekin välillä miettinyt onnettomuutta. Se johtuu siitä, että oikeudenkäynti alkaa olla lähellä. Asianajalta pitäisi kysyä, että ottaisiko hän ns. anoppini siipiensä suojaan. Hänellä kun ei ole asianajajaa eikä hän osaa edustaa itseään. Pitää kysyä, josko asianajajani voisi hieman opastaa häntä oikeussalissa. Esan äiti ei ole heidän asiakkaansa eikä siis maksa avustamisesta mitään, niin voi olla, ettei ajatus tunnu kovin houkuttelevalta. Jos Esan äitiä ei kukaan neuvo, hän jättää todennäköisesti oikeuteen tulemisen väliin.
Viime tiistaina pillahdin itkuun, kun luin puoliperävaunullista rekkaa kuljettaneesta romanialaisesta miehestä, joka oli kuollut ajaessaan vasemmalle kääntyvän kuorma-auton perään ja sen jälkeen hän törmäsi täysperävaunullisen rekan kylkeen, jonka jälkeen romanialaisen kuljettaman auton hytti irtosi alustastaan voimakkaan törmäyksen johdosta. Sen jälkeen henkilöauto törmäsi vielä hänen autonsa perään. Ihan kamalaa. Miten näitä onnettomuuksia voi sattua? Tosin tässä tapauksessa kuljettaja aiheutti itse kuolemansa, mutta ei se silti tee tätä yhtään vähemmän järkyttäväksi. Mutta pistää kyllä miettimään, että mitä hän on tehnyt, kun tällaista tapahtuu. Todennäköisesti liian lyhyt turvaväli ja ehkä on touhunnut jotain muuta ajaessaan. Tiedä sitten. Lopputulos on kuitenkin yhden ihmisen kuolema ja kahden ihmisen loukkaantuminen. Tässä yksi linkki onnettomuudesta.
Pari viikkoa sitten saimme perhe-eläkepäätökset ja tätä pakollisesta liikennevakuutuksesta maksettavaa perhe-eläkettä minunkin, avovaimona, on mahdollista saada. Työeläkkeestä (Ilmarinen) minulla ei ollut oikeutta saada, koska emme olleet naimisissa. Minä saan siis leskeneläkettä, jota maksetaan siihen asti, kunnes syntyy uusi eläkeoikeus esim. uuden avoliiton kautta. Lapsille maksetaan perhe-eläkettä siihen asti, kunnes he täyttävät 21 vuotta tai opiskellessaan 25 ikävuoteen asti. Kyllähän tuokin helpottaa tilannettamme ja minäkin voin perhe-eläkkeen turvin lähteä opiskelemaan uutta ammattia, niin kuin Esan kanssa mietimme. En viihdy nykyisessä työpaikassani ja työvuosia on vielä kymmeniä jäljellä, joten jotain muutoksia täytyy tehdä. Eihän perhe-eläke muuta perheemme tulotasoa samaksi kuin mitä se oli Esan eläessä, mutta kyllä se parantaa sitä mitä perheemme tulot olivat pelkillä kotihoidon tuella ja kuntalisällä.
En ole juurikaan päässyt päivittelemään sivujani, kun modeemini on temppuillut jatkuvasti. Uusi modeemi on nyt paikoillaan ja pääsen jatkamaan kirjoittelua.
Eilen oli Esan nimipäivä ja kävimme lasten kanssa hautausmaalla viemässä hänelle ruusuja ja kynttilän. Viime viikolla vierailimme monesti Esan haudalla, on vaan ollut jotenkin pakottava tarve mennä sinne. Oloni on valtavan ahdistunut ja tuskainen. Tuntemukset johtuvat varmasti lähestyvästä hovioikeudenkäynnistä, joka tulee olemaan hyvin raskas kokemus. Ehkä jopa raskaampi kuin viime lokakuinen käräjäoikeus. Luulen, että se on sitä osittain siksi, että tiedän mitä odotettavissa on ja osittain siitä, että en ole enää samanlaisessa unenomaisessa horroksessa kuin viime syksynä.
Viime päivinä olen itkenyt paljon, varmasti enemmän kuin koko aikana. Onnettomuus pyörii jatkuvasti mielessäni ja mietin, miltä Esa on näyttänyt murskaantuneessa jakeluauton hytissä. Mietin missä asennossa hän on ollut ja kaikkea muuta vähemmän kaunista. Mietin mitä hänen vierellään olleessa työtakissaan olevat jäljet ovat. Verta ja jotain muuta. En halua ajatella asiaa loppuun, koska luulen tietäväni mitä se toinen on. Liian karmeaa ajateltavaksi. Olen sortunut taas jossittelemaan. Mitä jos paperirekka olisi ollut tyhjä, ilman lastia, olisiko Esa voinut selvitä? Osuiko hän loppujen lopuksi rekan perävaunun eturautoihin vai ruhjoiko paperirulla hänet? Ruumiinavauspöytäkirjan perusteella voisi päätellä, että paperirulla olisi tullut hänen päälleen työntäen hytin kasaan ja aiheuttaen hänen kuolemansa, joka onneksi on ollut välitön. Hän on kuollut heti vammoihinsa. Se tuo edes pientä lohtua, ettei Esan ole tarvinnut yhtään kärsiä. Ehkä, jos rekka olisi ollut tyhjä, Esalta olisi voinut mennä vain jalat. Toisaalta, jos hänen autonsa osui eturautoihin, olisi sekin tehnyt varmasti pahaa jälkeä, vaikka lastia ei kyydissä ollutkaan. Renkaan kohdalle osuessa pientä toivoa ehkä olisi voinut olla, nyt Esan auton ohjaamo tavallaan meni rekan perävaunun alle. Joka tapauksessa hän olisi loukkaantunut ja pahimmillaan hän olisi voinut olla vaikeasti loukkaantunut. Tai vaikkapa aivokuollut. Se olisi ollut vielä hirveämpää. En olisi halunnut joutua päättämään hänen elämästään siinä tilanteessa. En olisi voinut luopua hänestä, tiedän sen.
Muistan, että onnettomuuspäivänä yritin pienen hetken toivoa, että voi kunpa hän olisi se onnettomuudessa vakavasti loukkaantunut ja minut soitettaisiin hänen luokseen sairaalaan, jossa pitelisin häntä kädestä ja pelkäisin hänen selviytymisensä puolesta.Tuona pienenä hetkenä ehdin ajatella, että hän olisi voinut olla loukkaantunut todella pahasti ja voisin silti menettää hänet, vaikka hän olisi selvinnyt itse törmäyksestä.Olisi edes vähn toivoa Esan selviämisestä. Mutta saman tien pieni ääni sisälläni sanoi minulle, että tiedät, että toivot turhia. Esa on on kuollut. Olisin vain halunnut mennä hänen luokseen, pidellä häntä ja rakastaa. Yritin hetken verran toivoa parasta ja pelätä pahinta, mutta en voinut uskotella itseäni ajattelemaan niin, koska tiesin sydämessäni Esan olevan poissa. Tunsin vain sen.
En ehkä koskaan pysty jättämään onnettomuutta kokonaan taakseni. Voi olla, että lopun elämääni mietin tapahtunutta, kun ajan kutostiellä. Mieleni tekisi mennä käymään onnettomuuspaikalla, mutta tiedän, että sitä ei enää ole. Se on samalla tavalla poissa kuin Esakin. Ihan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Kauan odotettu kuutostien laajennus on menossa ja se tuhosi paikan, missä rakkani veti viimeisen henkäyksensä. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia, että paikka on "pyyhitty" pois. Kohtalon ivalta tuntuu, että pian onnettomuuden jälkeen tietä alettiin kunnostaa. Myöhäistä meille, sillä Esa joutui tahtomattaan kutostien uhriksi. Muistan, että samalla viikolla kuin onnettomuus tapahtui, tiistai-iltana nukkumaan käydessään , Esa kysyi minulta, että:" Muru hei, ootkos ajatellut, että kun on ihan hiljaista, tänne kuuluvat rekkojen äänet kutostieltä?" En ollut ajatellut, mutta kieltämättä, kun lähiliikenne rauhoittuu ja on muutenkin hiljaista, rekkojen jylinä kantautuu meille asti. Jälkeenpäin ajattelin, että se oli kutostien kutsu Esalle. Tie kutsui hänet leikkiin elämän ja kuoleman kanssa. Julmaan peliin kohtalon kanssa, jonka Esa hävisi.
Tuntuu, että kohtalo on ollut pelissä, kun tarkastelee kokonaiskuvaa pitemmältä ajanjaksolta. Esan työkuviot ja työpaikan vaihdokset ja venäläisen rekkakuskin työkuviot tuntuvat yllättäen nivoutuneen yhteen jo alkukeväästä. Asiat ovat edenneet niin, että heidän kohtaamisensa tuli väistämättä tapahtumaan tuona elokuisena päivänä. Kirjoitan näistäkin työjutuista enemmän joskus myöhemmin, kun minulla on enemmän aikaa.
Ymmärrän kyllä sen, että tämä on pohjimmiltaan onnettomuus, mutta myös sen, että tämä onnettomuus olisi voitu välttää, jos rekkakuski olisi ajanut liikennesääntöjen ja sään mukaan. Esan kuolema oli turha kuolema. Kenenkään ei olisi tarvinnut kuolla eikä loukkaantua. Ja olen lukenut onnettomuuteen liittyviä asiakirjoja uudestaan ja uudestaan ja koko ajan vahvistuu se käsitys, että venäläinen olisi nukahtanut ja herännyt juuri hetkeä ennen kuin törmäsi henkilöautoon, jota ei edes nähnyt. Ja kun hän on yrittäjälle soittaessaanon heti ensimmäiseksi vakuuttanut ettei nukahtanut rattiin. Sitä vastapuoli koittaa kovasti korostaa ja todisteena asiasta heillä on se, että kuski on heti soittanut työnantajalleen että ei ole nukahtanut rattiin. Hän on ollut soittaessaan hereillä... No, ehkä tuon rysäyksen jälkeen, joka kuului n. 1,5 kilometrin päähän, hän todellakin on hereillä. Kuitenkin ajoaika on niin lähellä ylittämistä kuin olla ja voi. Ja alkuun hän puhuikin itsensä pussiin ja kun lepoaika ylittyi, hänen täytyi miettiä hetken verran ja ai niin joo, todellakin siellähän hän oli sen aikaa.. Eli muutti kertomuksensa itselleen ja yrittäjälle suotuisaksi. Sitä ihmettelen, että miksi näitä lepoaikoja yms. ajoaikaan liittyviä asioita ei selvitelty jo silloin poliisikuulusteluissa? Oikeudenkäynti oli pari kuukautta myöhemmin tapahtuneesta ja selkeästi asianajajan kanssa on mietitty ja fiksattu asioita, joilla saadaan kaikki näyttämään paremmalta venäläistä kohtaan. Yrittäjä oli oikein todistajana kertomassa auton käyttäytymisestä ja jarruista. Luultavasti, jos ajoaikaa koskevia lepoaikamääräyksiä olisi rikottu, olisi sillä seurauksia yrittäjällekin. Siksi korostetaan, että lastilla ei ollut kiirettä eikä kuljettaja nukahtanut rattiin. Jos kuljettajalla ei ollut kiirettä toimittaa lastia perille, niin miksi hän ei voinut ajaa sääolosuhteiden mukaan, pitää riittävää välimatkaa edellä ajaviin. Miksi hän on mielummin ajanut sadekelillä lähes 100 km/h:ssa 20 tonnin paperilasti kyydissään? En voi ymmärtää.
Minua suututtaa ja pelottaa jo valmiiksi, ettei hovioikeus näe asian oikeaa laitaa. Pelkään, että he uskovat vastapuolen paskanpuhumisen, vaikka tapaus on ihan selkeä ja he vähättelevät onnettomuuden vakavuutta. Ehkä vahinko on pieni heille, mutta meille se vahinko on ihmisen kokoinen ja täysin korvaamaton. Vastapuolen asianajaja on ylimielinen ja häikäilemätön, suorastaan puistattava. Todennäköisesti oikeudenkäynnissä ei tule olemaan asiantuntijoita paikalla, jotka tietävät ja tuntevat rekkojen käyttäytymisen jarrutustilanteessa. Voi olla, että yrittäjän sepustus uppoaa heihin. Tässä kohtaa toivon parasta ja pelkään pahinta. Toivon, että tuomio pysyy vähintään samana, mutta vielä mielummin hovioikeus saisi koventaa tuomiota.
Ensi kuussa onnettomuudesta ja Esan kuolemasta tulee kuluneeksi vuosi. En käsitä miten se on mahdollista, edelleenkin tuntuu, että se olisi vasta tapahtunut. Tunnen edelleenkin Esan läheisyyden, vaikka hän on ollut poissa jo pitkään. Kuukausia. Silti tuntuu, että se oli eilen, kun hänet viimeeksi näin. Kaipaan ja ikävöin häntä aina vaan. Haluaisin halata ja rutistaa häntä, käpertyä hänen kainaloonsa ja kertoa mitä kaikkea onkaan tapahtunut. Joskus tuntuu, että kuulen, että Esa olisi keittiössä tai tuntuu, että kohta hän tulee kotiin. Hän on vain jossain käymässä. Jollain tavalla odotan hänen tulevan, vaikka tiedän, että hän ei enää koskaan palaa. Varmasti haluaisi, mutta ei voi. Haluaisin vaan herätä tästä pahasta unesta ja jatkaa elämäämme. Sitä mikä meillä oli.
Joku päivä kirjoitan tuon onnettomuuspäivän kirjoitukseni loppuun, kerron rakkaustarinamme ja kirjoitan myös hautajaisista sekä oikeudenkäynnistä. Hovioikeudenkäynnin jälkeen voin kirjoittaa myös pätkiä asiakirjoista, jotka liittyvät tähän tapaukseen. Toistaiseksi, kun käsittely on kesken, täytyy asioiden antaa olla musteena paperilla.
Blogini sai tällaisen tunnustuksen Doris50:ltä:
Kiitos Doris50
1. The winner can put the logo on his/her blog. Voittaja voi laittaa logon blogiinsa.
2. Link the person you received your award from./ Linkintä siihen blogiin, josta palkinnon sait.
3. Nominate at least 7 other blogs./ Nimeä vähintään 7 muuta blogia palkinnon saajiksi.
4. Put links of those blogs on yours./ Laitanoiden blogien linkit sivullesi.
5. Leave a message on the blogs of the boys/girls you've nominated./ Jätä viesti blogeihin, jotka nimesit voittajiksi.
I give an Award to:
Annan palkinnon seuraaville:
http://shaolishaoli.blogspot.com/
Eilen oli taas astetta hankalampi päivä. Kaikki oli suhteellisen hyvin, kunnes bongasin Onnin huoneen lattialle tipahtaneen taitetun A4-paperin. Ojentaessani käteni poimiakseni sen lattialta, aavistin mitä se sisältää. Silti avatessani paperin ja katsoessani siinä olevaa kuvaa, purskahdin lohduttomaan itkuun. Se oli kuva Esan onnettomuuspaikalta. Voi kuinka rutussa hänen autonsa olikaan. Tuijotin kuvaa ja mietin, että tuolla puristuksissa Esa oli. Miten siellä voi olla joku? Eihän koko ohjaamoa edes ole? Ja miten ihmeessä onnistuin silloin huijaamaan itseäni, ettei auto ollut kovinkaan pahasti romuttunut ja että Esa olisi vain lyönyt päänsä ikkunaan? Miten ihmeessä en tajunnut sitä silloin, kun näin kuvan ensimmäisen kerran? Itsesuojelua, väittävät viisaammat. Asia on helpompi kestää, kun sitä vähän kaunistelee.
Vieläkin on päiviä, jolloin tunnen itseni todella järkyttyneeksi. Kauhistelen tapahtunutta ja Esan kohtaloa, onnettomuuden rajuutta ja epäreiluutta. Elämän haurautta ja ennalta arvaamattomuutta. Minulla on ihan ihmeellisiä mielikuvia onnettomuudesta. Ajattelen, että se oli kuin joku yrittäisi tappaa kärpästä kärpäslätkällä. Pahaa aavistamaton kärpänen ikkunassa tai jollain muulla pinnalla ja kärpäslätkä heilahtaa ja kärpänen on poissa. Jotenkin yhtä murskaavalta ja vain pienen hetken kestävältä tuntuu tuo Esan kuolemakin. Hän ajelee pahaa aavistamatta ja iloisissa tunnelmissa, alkaahan illalla kesäloma, ja hetken kuluttua hänen verkkokalvoihinsa piirtyy jotain odottomatonta... Mitä hän näkee? Sitä mietin. Mitä hän kerkee ajatella? Sitäkin mietin. Näkeekö hän kuinka rekka kääntyy vastaantulijoiden kaistalle ja törmää henkilöautoon vai mitä hän näkee kirotessaan? Oletettavasti sen hän on nähnyt ja lähes saman tien rekan kuljettaja on kääntänyt jyrkemmin ajoneuvonsa ajaakseen rekkansa tieltä pois.
En voi sille mitään, että nämä ajatukset piinaavat minua jatkuvasti. Voi olla, että ne tulevat kiusaamaan minua koko loppuelämäni ajan. Ehkä en saa koskaan rauhaa tältä, koska en saa kysymyksiini vastauksia. Kun ihminen kuolee luonnollisesti, näitä kysymyksiä ja asioita ei tarvitse miettiä. Vanhuus on looginen syy kuolla. Sairaudenkin kohdalla voi miettiä ja kysellä, että miksi juuri tämä ihminen sairastui sen ja sen ikäisenä tai mitä pahaa hän on tehnyt ansaitakseen tämän? Onnettomuuksissa mietityttää varsinkin, jos syytön kuolee. Esakin oli vain uhri, osui väärään paikkaan väärään aikaan. Hän ei voinut vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Ei todellakaan osannut odottaa, että tuo aamu oli hänen elämänsä viimeinen aamu. Hän odotti loman alkua ja oli todella hyvällä tuulella. Ei todellakaan mitään kiirettä minnekään. Yksi päivä ja sitten viikon verran aikaa tehdä ihan mitä vain. Ei aikatauluja, ei työtä, ei kutostien villiä länttä. Toki jos onnettomuuden aiheuttaja kuolee, on sekin hänen omaisilleen traagista ja surullista. Mutta tuntuu niin epäreilulta syyttömän osapuolen kannalta, jos hän menettää henkensä.
Välillä mietin, että oliko Esaa edes olemassa. Mikään ei tunnu todelliselta. Minne hän hävisi ja minkä takia? Miksi hän? Miten elämä voikaan muuttua hetkessä ihan toiseksi, miten ihmiset voivat kadota yhtäkkiä, lakata olemasta? Miten siitä selviää? Kaikki luulevat, että minulla on jo helpompaa. Pintaa syvemmällä kaikki ei ole kunnossa, en ole päässyt tapahtuneen yli enkä tiedä pääsenkö koskaan. Hyväksyminen tuntuu edelleen vaikealta. Tiedän, että tämän kanssa on elettävä ja Esaa ei saa takaisin, mutta kuitenkin jollain ihmeellisellä tavalla en voi lakata toivomasta, että hän kuitenkin palaisi.
Minua suututtaa Esan äiti jälleen kerran. Otimme yhteen tiistaina. En todellakaan ymmärrä häntä. Välillä tuntuu, että hän on pahalaatuinen kasvain, joka pikku hiljaa tuhoaa kaiken hyvän ympäriltään. Tai kaiken terveen. Tiedän, että kuolleista ei saa puhua pahaa. Mitä se sitten tarkalleen otettuna mahtaa tarkoittaa? Jos ihminen kuolee, tuleeko hänestä pyhimys? Mitätöityykö kaikki hänen vähemmän hyvät tekonsa tai ilkeät sanansa? Pitääkö häneltä saatu epäreilu kohtelu unohtaa? Pitääkö hänestä muistaa VAIN ja AINOASTAAN häneen liittyvät hyvät asiat? Kaikki negatiivinen unohdetaan. Nostetaan kaikki kuolleet jalustalle. Niinkö se menee? Hitlerkin oli todella hyvä ihminen, hän ei tehnyt mitään pahaa, eihän? Hän oli miellyttävä mies, sai paljon kaikenlaista aikaan... Ajatteleekohan Esan äiti todellakin näin?
Totuushan on, että hänen pojastaan ei ole koskaan saanut sanoa mitään kielteistä. Ei saa arvostella mistään teosta tai tekemättä jättämisestä. Tapahtui mitä vain, niin aina Riitta oli Esan puolella (vaikka hänen ei tarvinnut olla millään puolella, koska hän oli ulkopuolinen meidän asioissamme). Kaikkeen mitä Esa teki, löytyi aina puolustus tai hyvä syy. Mitään väärää, hän ei voinut koskaan tehdä. Ei vahingossa eikä tietoisesti. Riitta oli aina puolustamassa poikaansa ja minua ärsytti suunnattomasti hänen pään silittely yms. Esan kuoltua Riitta tokaisi minulle, että Esa aina ihmetteli, että miksi hänen parisuhteensa eivät koskaan onnistu. Miksi kaikki on aina niin vaikeaa? Riitta oli vastannut pojalleen, että hän ei tiedä. Mutta sinussa ei ole mitään vikaa. Sinä olet täydellinen. Niin eli Esan valitsemassa naisessa on aina vika! No, me Esan kanssa keskustelimme tästä monet kerrat ja minua ei yhtään jaksa yllättää se, että esiin nousi sellainen seikka, että kukaan ei tullut toimeen kunnolla Riitan kanssa. Yleensä ennemmin tai myöhemmin tyttöystävän tai avovaimon ja Esan äidin välille tuli kitkaa ja totta kai sellainen vaikuttaa parisuhteeseen. Riitan kanssa pärjää, jos teeskentelee, antaa jatkuvasti hänelle periksi, hyväksyt ja näytät sen, että hän on tärkein ihminen tässä maailmassa Esalle, annat kaikkien asioiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, annat hänen viattomasti pottuilla itsellesi ja annat hänen päättää omista asioistasi.. Valitettavasti minä en siihen pysty. Minua se nainen ei vie kuin jotain pässiä narun päässä. Saman keskustelun myötä, Riitta myös sanoi, että Esasta ei saa puhua mitään pahaa.
Eli Riitan mielestä kaikki kielteiset asiat, jotka liittyvät Esaan, täytyy unohtaa. Hänestä on siis puhuttava vaan pelkkää hyvää. Pitäisi siis teeskennellä ja kaunistella asioita. Miksi? Kaikki törky ja lika pitäisi lakaista maton alle. Kaikki näyttäisi näennäisesti kauniilta. Minä ajattelen taas asioista niin, että niihin on suhtauduttava niin kuin ne ovat olleet. Esa teki monia virheitä elämässään ja myös katui niitä. Niin tein minäkin. Ei meistä kukaan ole täydellinen. Kun elää, kaikkea tapahtuu. En ymmärrä miksi pitäisi kaunistella asioita ja vääristellä totuutta? Minä rakastin Esaa sellaisena kuin hän oli, miksi hänen äitinsä ei pysty siihen?
En aio tehdä hänestä mitään pyhimystä, ei hän ollut sellainen eläessäänkään. Minusta ihminen on samanlainen oli hän sitten elossa vai kuollut. Ei kuolema muuta hänen elettyä elämäänsä miksikään muuksi. Kyllä ne elämän jäljet jäävät elämään hänen elämäänsä. Miksi historia pitäisi kirjoittaa uusiksi? Miksi Esasta pitäisi tehdä joku taruolento? Riitta varmaan tekisi pirustakin enkelin tai itse Jumalan, jos kyseessä olisi hänen oma poikansa. Kyllä äidin pitäisi hyväksyä oma poikansa sellaisena kuin hän oli. Mutta Riitta on aina katsonut poikiensa tekoja läpi sormien, aina on löytynyt selitys siihen miksi toinen tekee mitä tekee. Se oli vahinko, ei varmaan tajunnut tai ajatellut, on niin paljon töitä jne. jne. Sama on toistunut niin kauan kuin olemme Esan kanssa olleet yhdessä. Esa ei ole koskaan tehnyt mitään väärää. Mutta minä olen sitäkin enemmän.
Riitta itse ei ymmärrä sitä, että hän oli se joka aiheutti Esan ja minun välillä kitkaa koko ajan. Hän pitää minua syypäänä. Ei ymmärrä, että hänen ja hänen miehensä avioliitto, on yksi suuri syy siihen, ettei Esan parisuhteet oikein tahdo onnistua. Heidän avioliittonsa malli oli sellainen, jota Esa ei halunnut itselleen. Siitä puhuimme paljon. Toisekseen hän sekaantui ihan liikaa meidän asioihin. Jos riitelimme Esan kanssa, hän oli lohduttamassa poikaansa ja vakuuttelemassa, että Esa ei ole tehnyt mitään väärää ja on täydellinen. Katja on se, joka ei osaa käyttäytyä oikein. En niin, kun en alistunut Riitan pompoteltavaksi. Pistin joka solullani vastaan, ettei se syöpäkasvain nujerra minua! Ja se sama syöpä myrkyttää minua edelleen. Riitta omilla teoillaan, on todella pitkälti vaikeuttanut meidän yhdessäoloamme.
Meilllä meni loistavasti aina silloin, kun Riitta pysyi kaukana meistä. Ja sota syttyi kun jouduimme käymään heillä tai hän kävi meillä. Kaikkein eniten vihasin sitä, että hänen täytyy joka ikinen asiamme huudella omalla työpaikallaan. Vihaan juoruakkoja yli kaiken! Olen aina vihannut ja tulen aina vihaamaan. Ja se akka on vielä niin kaksnaamainen. Itse aina minullekin korostaa miten hän on ilkeä ihminen. Niin hän osaa ollakin, mutta sitten esimerkiksi työpaikallaan on niin herttaista kuin osaa ja voi. Oikein hyvää näyttelijäainesta! Sen huomasi Esan kuoleman jälkeenkin. Käveli kaupungilla reippaan näköisenä, mutta kun huomasi sattumalta meidät, niin oikein veti hartiat lysyyn ja otti surkean ilmeen naamalleen. Sama toistui monessa paikassa, jossa jouduimme asioimaan. Hänen täytyi oikein ottaa surevalle äidille sopiva ilme ja asento. Vauhdissa vaihtoi normaalista surkeaksi.
Olen kyllä huomannut, että hän on tosi häijy ihminen. Omista sukulaisistaan puhuu ikävään sävyyn ja sitten kasvokkain on todella hyvää pataa. Vihaan tuollaista teennäisyyttä. En itsekään pidä hänestä kovin paljon, mutta suhtaudun häneen ystävällisesti, ihan niin kuin keneen tahansa kanssaihmiseen. Kyllä suutun ihan avoimesti ja sanon useinkin hänelle suoraan mitä ajattelen. Hassua, kun hän vihjailee, että esimerkiksi sisareni vaikuttaa sellaiselta, että sanoo asiat suoraan. Kuinkahan monta kertaa minäkin olen sanonut suutuspäissäni suorat sanat Riitalle? Hän kai jättää ne huomioimatta. Hänellähän on sellainen tyyli, että jos jokin asia ei häntä miellytä, hän kieltäytyy keskustelemasta ja pakenee paikalta. Niin hän teki tiistainakin.
Tiistaina meille tuli riitaa tupakoinnista. Itse lopetin tupakoinnin, kun aloin odottaa Onnia. Halusin antaa hänelle parhaat mahdolliset lähtökohdat elämään. En halunnut, että hän joutuisi kärsimään minun itsekkyydestäni. Ajattelin, että oman elämäni voin pilata tai oman terveyteni tuhota, mutta viattoman lapsen elämää tai tulevaisuutta minulla ei ole oikeutta vaarantaa. Siis tämähän on jokaisen äidin oma valinta, en aio siitä saarnata kenellekään enkä muutakaan. Sanon vaan, etten itse pysty elämään sen asian kanssa, että olisin itse aiheuttanut lapselleni jonkin vamman tai sairauden omalla tupakoinnillani. Se oli minun valintani ja siitä pidin kiinni. Riitta taas puolestaan tarjosi minulle jatkuvasti tupakkaa ja sanoi, ettei siitä ole mitään haittaa. No, ihan miten vaan, mutta olen nähnyt ihan tarpeeksi tutkimustuloksia asiasta ja en ole hänen kanssaan samaa mieltä. Riitta poltti molempien lastensa raskausaikana. Ja Esallahan oli pieni sydän ja reikä sydämessä. Tietenkään sitä ei pysty suoraan sanomaan, että se olisi johtunut hänen raskaudenaikaisesta tupakoinnista, mutta mahdollistahan sekin on. Äidin tupakointi voi aiheuttaa myös atsmaa, syöpäalttiutta, hedelmällisyyttä, allergiaa... Lista on loputon. Hänen toisella pojallaan oli syöpä. Ei voi sanoa taaskaan suoraan, että se olisi äidin tupakoinnista johtuvaa. Kuitenkin he ovat altistuneet tupakoinnille jo oman äitinsä kohdussa, passiiviselle tupakoinnille ihan pienenä sisällä ja ulkona. He ovat altistuneet passiiviselle tupakoinnille koko ikänsä ja polttaneet myös itse. Minun luonteeni on sellainen, että jos olisin Riitta, en voisi ummistaa silmiäni siltä mahdollisuudelta, että olisin voinut olla osasyyllinen poikieni rakennevirheisiin tai syöpään. Kantaisin siitä syyllisyyttä. Riitta on taas erilainen. Hänen mielestään tupakointi ei ole vaarallista. Ja ulkona voi tupakoida ihan hyvin, vaikka lapsia olisi vieressä. No, kyllähän niistä myrkyistä osa leijailee pois. Osa tipahtelee tupakoitsijan hiuksiin, iholle ja vaatteisiin ja sitä kautta kulkeutuu pieniin lapsiin. Ja osa menee tietenkin lasten hengitysteiden mukana lasten sisäelimiin.
Nämä ovat ikuisia kiistan aiheita tupakoitsijoiden ja tupakoimattomien välillä. Onko se vaarallista vai ei. Ja ihan ymmärrettävää on, että kumpikin pysyy oman kantaansa. Minun silmieni eteen kukaan ei ole kuitenkaan onnistunut iskemään tutkimusta, jossa todetaan, että tupakointi edistää lasten terveellisyyttä... Niin pitkään pysyn omassa kannassani ja katson, että minulla on oikeus ja velvollisuus suojata lapsiani passiiviselta tupakoinnilta. Tähän asti olen tehnyt kaikkeni, että he eivät joudu kotioloissa kärsimään siitä. En tietenkään tuomitse ketään tuolla kaduilla tai vainoharhaisesti kierrä jostain kauempaa, jos näen, että joku tupakoi. En kiellä kavereitani polttamasta meillä tms.
Esa poltti itsekin ja halusi lopettaa. Hän olisi kaivannut vanhemmiltaan apua, mutta heiltä hän ei sitä kipeästi tarvitsemaansa tukea saanutkaan. Totesimmekin, että hän tuskin tulee onnistumaan niin pitkään aikaan, kun hänen vanhempansa elävät. Luulen kuitenkin, että jos Esa olisi saanut tietää, että hänellä oli alkava keuhkoahtaumatauti, niin hän olisi pyrkinyt vielä enemmän lopettamaan tupakointiaan. Tuo selvisi oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen yhteydessä. Joskus heinäkuun lopulla tai elokuun alussa, Esa manasi, että ottaa pumpusta. Ja se tunne on yksi tuon taudin oireista. Ja hengästyminen. Hän pohti tutkimuksiin menoa, tosin osittain leikillään. Kummankin toiveena on ollut, että lapset eivät koskaan alkaisi tupakoida. Esa toivoi sitä varsinkin, koska hän tiesi miten vaikeaa tupakoinnin lopettaminen on. Hänellä ei ollut samanlaista itsekuria ja päättäväisyyttä kuin minulla on. Mutta minähän olenkin oikea tahtonainen =)
Riitta ruinasi Onnia heille leikkimään ja sanoin, että miulla ei oo muuten mitään sitä asiaa vastaan, mutta en hyväksy, että lasten vieressä poltetaan. Joskus siitä silloin huomauttelin ja kun ei mennyt perille, laitoin Esan viemään lapun. Sanoin vaan Riitalle, että en tiedä tuliko se perille, koska Esa oli ihan punainen ja raivona, kun sellainen olisi pitänyt viedä. Niin tuosta Riitta suuttui ja sanoi, että Esasta ei saa puhua mitään pahaa. Ja lähti vetämään. Mie tiedän, että siellä on pistetty halvalla miun toivetta olla polttamatta Onnin lähellä. Siellä on ollut niin Esa kuin myös hänen vanhempansa tupruttelemassa ihan vaan miun kiusaksi. Riitta loppukesästä marmatti Esalle, että tupakointi on henkilökohtaista. Niin se on, mutta niin se on lapsillekin. Kyllä jos hän lapsenlapsistaan välittää, niin kyllä hän ottaa silloin terveydelliset näkökohdatkin huomioon.
Mie oon itekin polttanut 14 vuotta ja lopettanu. Mie tiedän kyllä mitä se on ja kyllä itsekin tupakoidessani puolustin oikeuttani siihen henkeen ja vereen, mutta lasten lähellä en halunnut polttaa silloinkaan. En kavereiden enkä muiden. Tiedän lopettamisen vaikeudet ja tupakoinnin ihanuudet ja vieläkin usein himottelen tupakan perään, mutta mie olen valinnut savuttomuuden ja koitan näyttää lapsilleni esimerkkiä. Kannustaa tupakoimattomuuteen. En tiedä, mitä sitten myöhemmin tapahtuu, kun tiedän heidän kiinnostuvan tuosta tavasta. Mutta sitten, kun he ovat aikuisia, se on heidän oma asiansa. Jokainen vanhempi tekee omalla kohdalla omat päätöksensä. Minun mielestäni isovanhempien tehtävä on tukea vanhempien valitsemia päälinjoja. Minä vastaan lasteni terveydestä, kasvatuksesta ja turvallisuudesta.
Jossain vaiheessa koitan kirjoittaa tuon onnettomuuspäivän loppuun. Sitten siirryn kirjoittelemaan meidän tarinastamme tähdenlennon tiellä. En aio kuitenkaan kaunistella tarinaamme. Meillä oli ylämäkiä ja alamäkiä, mutta selvisimme niistä yhdessä. Halusimme olla yhdessä, koska rakastimme toisiamme ja vaikeudet vain vahvistivat suhdettamme. Meidän luonteillamme elämämme oli ajoittain myrskyistä ja välillä todella kuumaa huumaa. En välitä mitä ulkopuoliset ajattelevat meidän suhteestamme. Me kaksi tiedämme parhaiten mitä se oli ja emme olleet ikinä valmiita luopumaan toisistamme. Rakkaus sitoi meidät yhteen, mutta kuolema erotti.
Äitienpäivä tuli ja meni. Kaipauksella mietin Esaa ja muistelin menneitä äitienpäiviä. Meillä ei mitään varsinaisia traditioita ollut. Vietettiin yhdessä laatuaikaa oman perheemme kesken, söimme hyvää ruokaa, saatoimme käydä vähän ajelemassa jossakin. Sain Esalta kukkia ja äitienpäiväkortin, tänä vuonna ne jäivät saamatta. Aamukahvia en koskaan saanut vuoteeseen, koska heräsin aina pari tuntia ennen Esaa muksujen kanssa ylös. Enkä sitä kyllä häneltä odottanutkaan tai vaatinutkaan. Hän keitti minulle sitten kahvit myöhemmin ja hemmotteli muuten.
Kuitenkin tuo oli taas yksi sellainen päivä, jolloin kaipasin häntä hirmuisesti vierelleni. Nyt on ollut muutamia päiviä, jolloin olen itkenyt paljon. Ikävästä ja surusta. Itken tämän kaiken lopullisuutta. Välillä on hyvä olla, mutta välillä tuntuu, että kaikki on ihan perseestä. En minä tämmöistä elämää itselleni halunnut, mihin katosi elämäni? Rakastan häntä edelleen valtavasti, enkä usko sen tunteen koskaan katoavan. Välillä muistelen niitä suhteemme ikävämpiä asioita, yleensä kuitenkin mielessäni ovat kaikki iloiset muistot ja tapahtumat. Kun saisin edes hetkeksi käpertyä hänen syliinsä tai halata edes pienen hetken verran. Ikävääni helpotan tutuilla tuoksuilla tai esineillä. Rutistan jotain Esan paljon käyttämää paitaa tai tuoksuttelen hänen deodoranttiaan. En voi olla miettimättä, mitä kaikkea menetimme. Yritän miettiä, mitä kaikkea ehdimme kokea yhdessä, mutta en voi sulkea ajatuksistani sitä mitä olisimme voineet vielä saavuttaa. Mitä elämällä olisi ollut meille tarjottavana.
Suurta tuskaa ja surua aiheuttaa myös se, että menetin säästämäni Esan tekstiviestit ja kaikki tärkeät asiat ja muistiinpanot, jotka olin tallentanut kännykkääni. Niitä en enää koskaan saa takaisin =( Siellä oli myös tekstiviesti, jonka olin ajatellut näyttää joskus myöhemmin Helmille. Siinä olisi ollut hänen isänsä puolivuotis-onnittelut pikkuiselle. Ainoa konkreettinen asia, mitä oli jäljellä. Jotain mitä isä oli osoittanut lapselleen. Nyt Helmillä ei ole enää sitäkään. Suututtaa. Onneksi joillain vanhoilla liittymäkorteilla on joitain kauniita viestejä, joita Esa on minulle aikoinaan lähettänyt.
Rakkaustarinamme alkupuolella kännyköillä oli iso osa. Lähettelimme toisillemme kymmeniä ja taas kymmeniä viestejä päivän aikana. Muutamassa päivässä tekstareita kertyi useita satoja ja puhelinlaskut kallistuivat huimasti. Se oli tosi ihanaa aikaa! Tosin tekstittelimme vieläkin aika paljon toisillemme, paitsi että Esan työn takia juttelimme enemmän puhelimessa kuin tekstailimme.
Yritän ajatella positiivisesti elämästä ja elämämme jatkumisesta. Hyväksyttävä asia on se, että Esa ei palaa ja minun on opittava olemaan ilman häntä. Tultava toimeen jatkuvan ikäväni kanssa. On opittava elämään surun kanssa. Sen täytyy riittää, että Esa on sydämessäni ja ajatuksissani. Koskaan en häntä enää vierelleni saa, paitsi sitten joskus.
Viime viikolla kuulin järkytyksekseni, että eräs tuttavani on kuollut. Ei hänkään mikään vanha ollut, Esaa 3 vuotta nuorempi. Se tuntui tosi pahalta, sillä olin joskus häneen hieman ihastunut ja hän minuun. Ei tosin yhtä aikaa... Olen kuitenkin aina pitänyt hänestä ja ajatellut, että ehkä joskus tutustuisin häneen vielä paremmin. Meillä kuitenkin elämät kulkivat täysin eri suuntiin. Hänelläkin oli epäonnea matkassa ja elämän tie jäi liian lyhyeksi. En voi ummistaa silmiäni kuolemalta, sitä on joka puolella. Olen alkanut miettiä sitä, että tekisin sellaisen toivomuslistan kuoleman varalta. Johon kirjoittaisin mitä haluaisin tapahtuvan sitten, kun minusta aika jättää. Yksi asia on ainakin se, että jos kuolen, haluan tulla haudatuksi Esan vierelle tai itse asiassa päälle, kun täällä on niin tapana. Olenkin jo varmistellut, että se on mahdollista ja sitä toivon. Todennäköisesti en kuole ihan lähiaikoina, mutta mistä sitä koskaan tietää. Sen tiedän, että meidän täällä olomme ei ole itsestään selvää ja mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa. Onko se sitten sattumaa vai kohtaloa tai ennaltamäärättyä, mutta se on varmaa, että jossain vaiheessa täältä lähdetään. Miten ja millon se tapahtuu, sitä me emme onneksi tiedä.
*hali*