Ihan uskomatonta! Olen vaikka kuinka monta kertaa yrittänyt kirjautua tähän blogiin, enkä ole vuosien varrella muistanut tunnuksia. Nyt tulin koneelle ihan niin kuin ennenkin, näppäilin ensin mieleeni tulevat tunnukset ja Tähdenlennon tiellä blogin hallinta-sivu aukeni eteeni! 

Tänä vuonna tulee mieheni kuolemasta 11 vuotta, se on pitkä aika. Viimeeksi olen tainnut kirjoittaa tänne joskus vuonna 2008 eli 10 vuotta sitten. Olen käynyt aina silloin tällöin, lähinnä näin mieheni kuoleman vuosipäivän lähestyessä, lukemassa noita vuosia sitten kirjoittamiani tekstejä. Tuntuu todella oudolta ja jollain tapaa järkyttävältä lukea niitä, sillä en muista ollenkaan, että olisin kirjoittanut kyseisiä tekstejä. Jotkut nostattavat kyyneleet silmiin ja saavat tuntumaan pahalta. Tulee taas mieleen ajatukset, miksi näin oli käytävä? Olen kuitenkin mennyt elämässäni eteenpäin. Tai haluan ainakin ajatella niin. Sen verran Esan menetys vaikutti elämääni, etten ole uskaltanut aloittaa uutta parisuhdetta voimakkaan menettämisen pelon vuoksi. En halua enää ikinä rakastua ja menettää itselleni tärkeää ihmistä, en vaan halua kokea sitä tuskaa uudelleen. Tosin nyt olen tavannut ihmisen, joka vaikuttaa todella kivalta ja luotettavalta. Hän on herättänyt minussa tunteita ja kaipausta, mitä en ole kokenut vuosiin toista ihmistä kohtaan. En ole kokenut tarvitsevani ketään, koska minun tunteeni rakkaintani kohtaa ovat edelleen elossa. Mikään ei ole niitä muuttanut. Mutta nyt olen saanut aavistuksen myös siitä, että voisin mahdollisesti kuitenkin vielä rakastua uudelleen enkä ole täysin tunteeton muita kohtaan, niin kuin olen luullut eikä kohdalle ole osunut aiemmin ketään, kuka olisi minua mitenkään kiinnostanut. Lapseni ovat tässä tietenkin kasvaneet; Onni täyttää lokakuussa 14 vuotta ja Helmi on nyt 11-vuotias. Anopin kanssa välit vuosien varrella paranivat ja valitettavasti tämän vuoden heinäkuussa hän kuoli sairaalassa. Hänelle ja hänen miehelleen olisin toivonut parempaa elämää. Viime vuosia varjostivat sairastelut ja epäonni. Onneksi saimme välimme kuntoon, siitä minulle jäi hyvä mieli. Löysimme viimein yhteisymmärryksen asioista ja tavan tulla toimeen, toivoimme toisillemme pelkkää hyvää. Tavallaan tähän päättyy minun osuuteni ja myös lasten osuus mieheni suvussa, sillä anoppini oli ainoa menneisyyteen yhdistävä asia ja nyt hän on poissa. 

Voin todeta, että elämä jatkuu. Kieltämättä vuosien varrella on tullut paljon itkettyä ja jopa säälittyä itseäni. Aika on mennyt eteenpäin huomaamatta, ihan uskomatonta, että tästä suuresta tragediasta tulee kuluneeksi ensi perjantaina 11 vuotta. Missä olenkaan ollut kaikki nämä vuodet? Edelleen aika ajoin jään miettimään, miksi näin tapahtui ja miksi me ei saatu elää onnellisina elämämme loppuun asti. Omalla kohdalla se satu ei toteutunut. Olen oppinut elämään asian kanssa, vuosia sitten päätin antaa venäläiselle rekkakuskille anteeksi, koska ymmärsin, että viha ja katkeruus eivät muuta asiaa miksikään muuksi. Miksi haaskata elämänsä olemalla koko ajan vihainen? Siitä anteeksi annosta sisälleni tuli jonkinlainen rauha ja toipuminen alkoi. Kannan kuitenkin elämäni rakkautta ikuisesti sydämessäni, mutta ymmärrän myös sen, että hänen ei välttämättä tarvitse olla elämäni ainoa suuri rakkaus. Minulla on oikeus olla vielä onnellinen eikä minun tarvitse olla sitä yksin.