En ole juurikaan päässyt päivittelemään sivujani, kun modeemini on temppuillut jatkuvasti. Uusi modeemi on nyt paikoillaan ja pääsen jatkamaan kirjoittelua.

Eilen oli Esan nimipäivä ja kävimme lasten kanssa hautausmaalla viemässä hänelle ruusuja ja kynttilän. Viime viikolla vierailimme monesti Esan haudalla, on vaan ollut jotenkin pakottava tarve mennä sinne. Oloni on valtavan ahdistunut ja tuskainen. Tuntemukset johtuvat varmasti lähestyvästä hovioikeudenkäynnistä, joka tulee olemaan hyvin raskas kokemus. Ehkä jopa raskaampi kuin viime lokakuinen käräjäoikeus. Luulen, että se on sitä osittain siksi, että tiedän mitä odotettavissa on ja osittain siitä, että en ole enää samanlaisessa unenomaisessa horroksessa kuin viime syksynä.

Viime päivinä olen itkenyt paljon, varmasti enemmän kuin koko aikana. Onnettomuus pyörii jatkuvasti mielessäni ja mietin, miltä Esa on näyttänyt murskaantuneessa jakeluauton hytissä. Mietin missä asennossa hän on ollut ja kaikkea muuta vähemmän kaunista. Mietin mitä hänen vierellään olleessa työtakissaan olevat jäljet ovat. Verta ja jotain muuta. En halua ajatella asiaa loppuun, koska luulen tietäväni mitä se toinen on. Liian karmeaa ajateltavaksi. Olen sortunut taas jossittelemaan. Mitä jos paperirekka olisi ollut tyhjä, ilman lastia, olisiko Esa voinut selvitä? Osuiko hän loppujen lopuksi rekan perävaunun eturautoihin vai ruhjoiko paperirulla hänet? Ruumiinavauspöytäkirjan perusteella voisi päätellä, että paperirulla olisi tullut hänen päälleen työntäen hytin kasaan ja aiheuttaen hänen kuolemansa, joka onneksi on ollut välitön. Hän on kuollut heti vammoihinsa. Se tuo edes pientä lohtua, ettei Esan ole tarvinnut yhtään kärsiä. Ehkä, jos rekka olisi ollut tyhjä, Esalta olisi voinut mennä vain jalat. Toisaalta, jos hänen autonsa osui eturautoihin, olisi sekin tehnyt varmasti pahaa jälkeä, vaikka lastia ei kyydissä ollutkaan. Renkaan kohdalle osuessa pientä toivoa ehkä olisi voinut olla, nyt Esan auton ohjaamo tavallaan meni rekan perävaunun alle. Joka tapauksessa hän olisi loukkaantunut ja pahimmillaan hän olisi voinut olla vaikeasti loukkaantunut. Tai vaikkapa aivokuollut. Se olisi ollut vielä hirveämpää. En olisi halunnut joutua päättämään hänen elämästään siinä tilanteessa. En olisi voinut luopua hänestä, tiedän sen.

Muistan, että onnettomuuspäivänä yritin pienen hetken toivoa, että voi kunpa hän olisi se onnettomuudessa vakavasti loukkaantunut ja minut soitettaisiin hänen luokseen sairaalaan, jossa pitelisin häntä kädestä ja pelkäisin hänen selviytymisensä puolesta.Tuona  pienenä hetkenä ehdin ajatella, että hän olisi voinut olla loukkaantunut todella pahasti ja voisin silti menettää hänet, vaikka hän olisi selvinnyt itse törmäyksestä.Olisi edes vähn toivoa Esan selviämisestä. Mutta saman tien pieni ääni sisälläni sanoi minulle, että tiedät, että toivot turhia. Esa on on kuollut. Olisin vain halunnut mennä hänen luokseen, pidellä häntä ja rakastaa. Yritin hetken verran toivoa parasta ja pelätä pahinta, mutta en voinut uskotella itseäni ajattelemaan niin, koska tiesin sydämessäni Esan olevan poissa. Tunsin vain sen.

En ehkä koskaan pysty jättämään onnettomuutta kokonaan taakseni. Voi olla, että lopun elämääni mietin tapahtunutta, kun ajan kutostiellä. Mieleni tekisi mennä käymään onnettomuuspaikalla, mutta tiedän, että sitä ei enää ole. Se on samalla tavalla poissa kuin Esakin. Ihan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Kauan odotettu kuutostien laajennus on menossa ja se tuhosi paikan, missä rakkani veti viimeisen henkäyksensä. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia, että paikka on "pyyhitty" pois. Kohtalon ivalta tuntuu, että pian onnettomuuden jälkeen tietä alettiin kunnostaa. Myöhäistä meille, sillä Esa joutui tahtomattaan kutostien uhriksi. Muistan, että samalla viikolla kuin onnettomuus tapahtui, tiistai-iltana nukkumaan käydessään , Esa kysyi minulta, että:" Muru hei, ootkos ajatellut, että kun on ihan hiljaista, tänne kuuluvat rekkojen äänet kutostieltä?" En ollut ajatellut, mutta kieltämättä, kun lähiliikenne rauhoittuu ja on muutenkin hiljaista, rekkojen jylinä kantautuu meille asti. Jälkeenpäin ajattelin, että se oli kutostien kutsu Esalle. Tie kutsui hänet leikkiin elämän ja kuoleman kanssa. Julmaan peliin kohtalon kanssa, jonka Esa hävisi.

Tuntuu, että kohtalo on ollut pelissä, kun tarkastelee kokonaiskuvaa pitemmältä ajanjaksolta. Esan työkuviot ja työpaikan vaihdokset ja venäläisen rekkakuskin työkuviot tuntuvat yllättäen nivoutuneen yhteen jo alkukeväästä. Asiat ovat edenneet niin, että heidän kohtaamisensa tuli väistämättä tapahtumaan tuona elokuisena päivänä. Kirjoitan näistäkin työjutuista enemmän joskus myöhemmin, kun minulla on enemmän aikaa.

Ymmärrän kyllä sen, että tämä on pohjimmiltaan onnettomuus, mutta myös sen, että tämä onnettomuus olisi voitu välttää, jos rekkakuski olisi ajanut liikennesääntöjen ja sään mukaan. Esan kuolema oli turha kuolema. Kenenkään ei olisi tarvinnut kuolla eikä loukkaantua. Ja olen lukenut onnettomuuteen liittyviä asiakirjoja uudestaan ja uudestaan ja koko ajan vahvistuu se käsitys, että venäläinen olisi nukahtanut ja herännyt juuri hetkeä ennen kuin törmäsi henkilöautoon, jota ei edes nähnyt. Ja kun hän on yrittäjälle soittaessaanon heti ensimmäiseksi vakuuttanut ettei nukahtanut rattiin. Sitä vastapuoli koittaa kovasti korostaa ja todisteena asiasta heillä on se, että kuski on heti soittanut työnantajalleen että ei ole nukahtanut rattiin. Hän on ollut soittaessaan hereillä... No, ehkä tuon rysäyksen jälkeen, joka kuului n. 1,5 kilometrin päähän, hän todellakin on hereillä. Kuitenkin ajoaika on niin lähellä ylittämistä kuin olla ja voi. Ja alkuun hän puhuikin itsensä pussiin ja kun lepoaika ylittyi, hänen täytyi miettiä hetken verran ja ai niin joo, todellakin siellähän hän oli sen aikaa.. Eli muutti kertomuksensa itselleen ja yrittäjälle suotuisaksi. Sitä ihmettelen, että miksi näitä lepoaikoja yms. ajoaikaan liittyviä asioita ei selvitelty jo silloin poliisikuulusteluissa? Oikeudenkäynti oli pari kuukautta myöhemmin tapahtuneesta ja selkeästi asianajajan kanssa on mietitty ja fiksattu asioita, joilla saadaan kaikki näyttämään paremmalta venäläistä kohtaan. Yrittäjä oli oikein todistajana kertomassa auton käyttäytymisestä ja jarruista. Luultavasti, jos ajoaikaa koskevia lepoaikamääräyksiä olisi rikottu, olisi sillä seurauksia yrittäjällekin. Siksi korostetaan, että lastilla ei ollut kiirettä eikä kuljettaja nukahtanut rattiin. Jos kuljettajalla ei ollut kiirettä toimittaa lastia perille, niin miksi hän ei voinut ajaa sääolosuhteiden mukaan, pitää riittävää välimatkaa edellä ajaviin. Miksi hän on mielummin ajanut sadekelillä lähes 100 km/h:ssa 20 tonnin paperilasti kyydissään? En voi ymmärtää.

Minua suututtaa ja pelottaa jo valmiiksi, ettei hovioikeus näe asian oikeaa laitaa. Pelkään, että he uskovat vastapuolen paskanpuhumisen, vaikka tapaus on ihan selkeä ja he vähättelevät onnettomuuden vakavuutta. Ehkä vahinko on pieni heille, mutta meille se vahinko on ihmisen kokoinen ja täysin korvaamaton. Vastapuolen asianajaja on ylimielinen ja häikäilemätön, suorastaan puistattava. Todennäköisesti oikeudenkäynnissä ei tule olemaan asiantuntijoita paikalla, jotka tietävät ja tuntevat rekkojen käyttäytymisen jarrutustilanteessa. Voi olla, että yrittäjän sepustus uppoaa heihin. Tässä kohtaa toivon parasta ja pelkään pahinta. Toivon, että tuomio pysyy vähintään samana, mutta vielä mielummin hovioikeus saisi koventaa tuomiota.

Ensi kuussa onnettomuudesta ja Esan kuolemasta tulee kuluneeksi vuosi. En käsitä miten se on mahdollista, edelleenkin tuntuu, että se olisi vasta tapahtunut. Tunnen edelleenkin Esan läheisyyden, vaikka hän on ollut poissa jo pitkään. Kuukausia. Silti tuntuu, että se oli eilen, kun hänet viimeeksi näin. Kaipaan ja ikävöin häntä aina vaan. Haluaisin halata ja rutistaa häntä, käpertyä hänen kainaloonsa ja kertoa mitä kaikkea onkaan tapahtunut. Joskus tuntuu, että kuulen, että Esa olisi keittiössä tai tuntuu, että kohta hän tulee kotiin. Hän on vain jossain käymässä. Jollain tavalla odotan hänen tulevan, vaikka tiedän, että hän ei enää koskaan palaa. Varmasti haluaisi, mutta ei voi. Haluaisin vaan herätä tästä pahasta unesta ja jatkaa elämäämme. Sitä mikä meillä oli.

Joku päivä kirjoitan tuon onnettomuuspäivän kirjoitukseni loppuun, kerron rakkaustarinamme ja kirjoitan myös hautajaisista sekä oikeudenkäynnistä. Hovioikeudenkäynnin jälkeen voin kirjoittaa myös pätkiä asiakirjoista, jotka liittyvät tähän tapaukseen. Toistaiseksi, kun käsittely on kesken, täytyy asioiden antaa olla musteena paperilla.