Eilen oli taas itkuinen päivä. Olin koko ajan valtavan liikuttuneessa mielentilassa ja onnettomuus pyöri jatkuvasti mielessäni. Oloni oli tosi rauhaton enkä saavuttanut levollista tunnetilaa ennen kuin kävin haudalla sytyttämässä kynttilän. Sitten oloni helpottui. Viime yönä en taas meinannut millään saada nukutuksi kun mietin Esaa ja onnettomuutta. Vasta joskus viiden aikaan aamulla sain unen päästä kiinni ja muksut heräsivät ylös puolen kahdeksan jälkeen ja tietysti minäkin.

Tänään on taas suunnitelmissani kynttilän ja ruusukimpun vieminen haudalle. En edes tiedä enää monta viikkoa tänään tulee kuluneeksi Esan onnettomuudesta ja kuolemasta. Sen tiedän, että monta. Ja päiviä vielä enemmän. Silti eilen tunsin joka solullani tuon hirveän päivän ja tunteet, joita silloin koin. Tai oikeastaan sen tunteettomuuden joka valtasi minut. Ihmettelen vieläkin, miten olin silloin niin hyytävän rauhallinen, kuin robotti. Tein asioita kuin unessa. Painajaisunessa. Halusin herätä, mutta en voinut. Sisintäni sattui ja tuntui kuin sydämeni olisi revitty rinnastani. Kamalaa ahdistusta ja tuskaa, jota en pystynyt purkamaan. Tunsin sen ja en tuntenut. Olin turta. Sekaisin ja suunniltani surusta ja epätoivosta enkä pystynyt purkamaan sitä. Ulospäin näytin liiankin tyyneltä ja rauhalliselta, kovalta. Sisälläni myllersi epäusko ja ymmärtämättömyys. Mielettömästi kysymyksiä. Minua oli lyöty täysillä päin kasvojani. Tajusin mitä oli tapahtunut, mutta en pystynyt käsittämään miksi. Sitä kelasin mielessäni yhä uudestaan ja uudestaan. Miten ihmeessä Esa joutui siihen onnettomuuteen? Miten ihmeessä hän voi olla kuollut? Poissa ikiajoiksi. Ei meille näin  pitänyt käydä. Meidän piti olla yhdessä vielä vanhuuspäivinäkin. Ei tämä ole voinut tapahtua meille. Elämäni oli tuhoutunut. Elämäni, minä ja mieleni olivat pirstaleina.

Satuin katselemaan kalenteria. Lisää kyyneleitä oli odotettavissa kun tajusin, että tämä vuosi menee päivineen ja päivämäärineen yksiin vuoden 2003 kanssa. Amorin nuolet lensivät sydämiimme 11. lokakuuta 2003 ja tänä vuonna olisi ollut täsmälleen sama päivämäärä, vuosiluku olisi ollut vain 2008. Rakkauden vuosi 2008. Luulen, että tämä olisi ollut meidän rakkaustarinallemme merkityksellinen vuosi. Suuriakin asioita olisi voinut tapahtua. Meidän rakkaustarinallamme oli vain onneton loppu. Aivan kuin suuresti rakastamassamme Titanic -elokuvassa. Kuinka monesti mietinkään miksi siinä ei voinut olla onnellista loppua? Miksi Jack hukkuu ja Rose joutuu jatkamaan elämäänsä ilman häntä? Voi kuinka monia kyyneleitä olenkaan vuodattanut tuon elokuvan lopun takia. Ja mietin monta kertaa, että kumpi loppu on parempi rakkaustarinalle. Onneton vain onnellinen? Monta kertaa onneton loppu tekee rakkaudesta jotenkin vielä suurempaa. Ehkä siksi, että siitä ymmärtää miten arvokas asia rakkaus on. Ja kuinka haurasta. Ja kuinka onnellinen onkaan ihminen joka kokee oikean ja aidon rakkauden. Aina sitä ei vaan osaa arvostaa, monesti huomaa vasta rakkautensa tai rakkaansa menetettyään, kuinka hieno ja kaunis se oma rakkaussuhde olikaan. Onneksi me tiesimme kuinka ainutlaatuista rakkautemme oli. Keskustelimme usein kuinka onnekkaita olemme kun meillä on toisemme. Rakastimme toisiamme ja selvimme välillä kovistakin myrskyistä, jotka koettelivat meitä. Emme luovuttaneet, vaikka meillä välillä olikin vaikeaa. Kaikki tapahtui vaan niin hurjan nopeasti. Ihan kuin olisimme eläneet yhteistä elämäämme pikakelauksella, kun aikaa oli niin vähän. Olimme onnellisia toisistamme ja rakkautemme oli jotain valtavan suurta, ennen kokematonta tunteiden juhlaa. Siksi olen onnellinen meistä, vaikkakin liian lyhyeksi tämä jäi. Meillä oli paljon yhteisiä unelmia, jotka jäivät nyt toteuttamatta.

Minä en voi vielä pitkään aikaan jättää Esaa taakseni. En ole valmis tyhjentämään hänen tavaroitaan vaatekaapista tai vessan kaapista. En häpeä tunnustaa, että joskus kun minulla on oikein ikävä Esaa, pukeudun hänen paitaansa ja laitan hänen deodoranttiaan, jotta pääsisin lähemmäksi häntä. En voi luopua hänestä, enkä hänen tavaroistaan. Minulla tulee varmaan olemaan vielä kauan hänen tuoksujaan lähelläni. Rakastan häntä edelleen eikä rakkauteni mihinkään haihdu koskaan. Se tulee aina elämään mukanani sydämessäni. Ei suurta rakkauttaan voi noin vain unohtaa.