Ei ole enää montaa yötä jouluun... Toisaalta odotan jouluaattoa innolla, toisaalta kauhulla, toisaalta surullisen haikein mielin. Viime jouluna pohdimme, että tulisiko joulupukki meillä käymään. Päätimme kuitenkin odottaa tähän jouluun, nyt Esa ei voi nähdä, miten hänen poikansa suhtautuu joulupukkiin. Se oli yksi niitä suuria asioita, joita yhdessä suunnittelimme. Onnin ensimmäinen joulupukillinen joulu. Ja sopivaa joulupukkiakin olimme ehtineet miettiä ja henkilö, johon päädyimme vuosi sitten, on meillä joulupukkina tänä vuonna. Lempeä joulupukki. Isäni veli.

Tänään Esan työnantaja kävi tuomassa meille kauniin joulukukan ja joulurahaa. Kaunis ele, että he ajattelevat meitä. Emme olleet tavanneet yhtään kertaa ennen onnettomuutta ja Esan kuolemaa. Tuntuu hyvältä, että työnantaja työntekijöineen osoittaa myötätuntoa ja huomiota entisen työntekijänsä/-kaverinsa perhettä kohtaan. Tiedän, että ei olisi mikään pakko eikä kaikki tekisi niin. Olen varma siitä, että jos minä olisin kuollut, niin eivät omat työnantajani osoittaisi minkäänlaista huomiota perhettäni kohtaan. Mutta Esan työnantaja, Heikki, on lämminsydäminen, hyväntahtoinen, herttainen ja todella mukava mies. Ei ihme, että Esa tykkäsi hänestä niin paljon. Yhdyn täysin hänen mielipiteeseensä.

Mietin jatkuvasti, miten Helmin kummin vanhemmat pärjäävät oman surunsa kanssa. En ole uskaltanut ottaa heihin yhteyttä, en tiedä mitä sanoisin. Oma suruni tuntui järkyttävältä ja vieläkin ihmettelen, miten minulla on järkyttynyt olo. Miten vieläkin lähes 4 kuukauden jälkeen voi tuntua siltä, että olisin vasta ekan kerran kuullut uutisen, joka pisti elämäni täysin uusiksi? Ja yhä uudelleen vaellan valokuvan eteen, jossa olemme koko perhe. Esa, minä ja lapset. Tuijotan vaan kuvaa ja mietin, että missä välissä tämä oikein ehti tapahtua ja minkä takia? Miten pitkä aika siitä onkaan ja olen elänyt kuin unessa tämän ajan, mutta silti kuitenkin tiedostaen mitä ympärilläni tapahtuu. Tuntuu kuin olisin vain kadottanut Esan, hukannut jonnekin. Ihan kuin salaa hän on hävinnyt luotani. Ja ihan huomaamattani. Miten ihmeessä tällaista on pystynyt tapahtumaan? Joskus tekisi mieli kysyä, että missä minä olin? Kaikki on hämärän peitossa, sumussa. Oloni on ihmettelevä, ihan kuin olisin vasta saanut tietää sen tapahtuneen kuukausia sitten eikä kukaan ole muistanut kertoa minulle mitään. Tiedän, että emme ole ainoita, jotka surevat. Paljon on muitakin, joita suru on koskettanut. Vasta Helmin kummin kuolema tuntui herättävän minut jostain horroksesta. Siis olen ollut jossain tajunnan rajamailla. Ymmärtänyt asioita ymmärtämättä mitään. Tuntematta mitään. Edes Jokelan koulun tapahtumat eivät tuntuneet minusta miltään. Tiesin, että se aiheuttaa surua monille, mutta en pystynyt tuntemaan myötätuntoa. En, koska en pystynyt kunnolla tuntemaan omaa suruanikaan. Vasta Jannen kuolema sai minut tuntemaan jotain. Toisaalta jonkin verran samoja tuntemuksia kuin Esan kuolema. Epäuskoa, levottomuutta, tarvetta keksiä selityksiä miksi näin tapahtui. Ja vihdoinkin sitä myötätuntoa. Huolta läheisistäni. Pystyin jopa itkemään muutaman kyyneleen verran, varmasti itkin samalla Esaa. Tuota tunteettomuutta en ole itselleni pystynyt selittämään, mutta ammatti-ihmisten mielestä kyseessä on voimakas torjunta, koska en ole valmis hyväksymään tapahtunutta. Minulla oli jäänyt shokkitila päälle. Kävin vain kauppaa kohtalon kanssa, vaikka mikään ei voisi tapahtunutta muuttaa. Jossittelin  ja mietin, missä oli se kohta, jossa olisi pitänyt tehdä jotain eri tavalla, jolloin tätä tragediaa ei olisi tapahtunut. Syyllisyys. Valtava syyllisyys siitä, miksen huomannut, että jotain tämmöistä on tapahtumassa. Miksen pystynyt estämämään sitä, pelastamaan miestäni? Ja miksen soittanut ja laittanut hänelle viestiä, sitä en voi antaa itselleni anteeksi. Se vaivaa minua jatkuvasti.

Monesti mietin sitä, että tämä on niin valtavan suuri asia ja järkyttävä tapahtuma, että joudumme turvautumaan ammattiauttajiin. Minulla on suruprosessin käynnistyminen vielä kesken ja tarvitsen siihen ulkopuolista apua. Mitähän Esa sanoisi, jos tietäisi, miten vaikeaa tämä on meille? Ei hän olisi koskaan halunnut aiheuttaa meille tällaista tuskaa. Tai eihän tämä hänen syynsä tietenkään ole, hänellä ei ollut valinnan varaa. Me vaan joudumme kantamaan seuraukset, joita tästä aiheutui. Meille se tarkoittaa surua ja tuskaa, elämänmuutosta. Mikään ei ole koskaan niin kuin ennen ja tiedän, että tämä muuttaa minuakin. En ole enää se sama ihminen kuin ennen enkä koskaan tule olemaankaan. En tiedä mitä tämä tarkoittaa Esalle, toivottavasti jotain muutakin kuin tyhjyyttä. Toivottavasti elämää jossain toisessa muodossa. Toisessa maailmassa. Ja tästä on seurannut niin paljon murhetta muillekin ja nyt tämä viikko sitten tapahtunut Esan serkun itsemurha. Ei Esa olisi mitään tuollaista halunnut.

Nyt mietin sitä hovioikeuteen menemistä ihan uudelta kantilta. Jotenkin minuta tuntuu, että Esan ja Jannen vuoksi minun on sinne mentävä. Ja jos vastapuoli yhtään vähättelee, kerron tästä toisesta tragediasta joka Esan kuolemaa seurasi. Pyydän tulkkia vaikka maksusta tulkkaamaan mitä tämä venäläisen rekkakuskin teko aiheutti. Sai nuoren pojan haluamaan kuolemaa. Lisää surua ja murhetta. Ketjureaktio, joka toivottavasti pysähtyy tähän. Syy ja seuraus. Rekkakuski ei halunnut rikkoa kalustoaan, mutta aiheutti kahden ihmisen kuoleman. Toisen välittömästi tekonsa seurauksena ja toisen välillisesti jälkeen päin. Haluan, että hän saa tietää tästä. Vituttaa, kun en osaa venäjää. Kyllä paukuttaisin hänelle vähän totuuksia... Olen taas niin hemmetin vihainen..