Vuosi vaihtui, mutta elämäni tuntuu pysähtyneeltä. Ensimmäiset päivät menivät itkiessä. Suru mursi suojamuurini. Vuoden vaihde oli jonkinlainen käännekohta. Kaipaan entistä elämääni todella paljon, mutta toisaalta näen tässä nyt uuden alun. Toivon pilkahduksen. Suru kulkee loppuelämäni vierelläni, pikku hiljaa muuttaen muotoaan. Nyt se on voimakasta ja joka päivä läsnä, mutta pikku hiljaa se muuttuu kaipaukseksi eikä ole niin pinnalla. Koskaan siitä en pääse kokonaan eroon enkä sitä haluakaan. Esalla oli iso paikka elämässäni eikä sitä voi kukaan koskaan täyttää. Esa oli elämäni tärkein ihminen lasteni lisäksi. Koskaan en voi unohtaa häntä enkä lakata rakastamasta häntä. Rakkautemme tulee aina elämään sydämessäni. Koskaan pääse yli hänen kuolemastaan ja sen ajatteleminen tulee aiheuttamaan varmasti aina tuskaa ja ahdistusta. Menetin Esan, menetin meidät. Elämämme ja yhteisen tulevaisuutemme. Sitä tulen aina suremaan.

Olisin halunnut olla Esan kanssa. Kaipaan sitä pientä keskenäistä kiusoittelua, kaksimielisiä ja seksistisiä juttujamme. Meillä oli samanlainen ajatusmaailma, ymmärsimme toisiamme todella hyvin. Aina ei tarvittu sanojakaan. Ei tarvinnut sanoa mitään, kun toinen tiesi, mitä toinen ajatteli ja halusi. Kaikessa. Meidän välillämme oli hirmuinen lataus. Välillämme ollut seksuaalinen vetovoima oli kummallekin ennen kokematonta. Kumpikaan ei käsittänyt sitä tai minä sitä lähinnä aina kummastelin. Me vain olimme tarkoitettu yhteen. Eikä se vetovoima ollut pelkästään seksuaalista vaan se sama oli tunnepuolellakin. Vaikka meillä välillä oli vaikeuksiakin ja kriisinpoikasia, emme halunneet menettää toisiamme. Meidän suhteemme oli niin ainutlaatuinen ja kumpikin tiesi, ettei voisi saavuttaa samaa tunnetta kenenkään muun kanssa. Me olimme "Made In Heaven". Kuulumme yhteen. Hän oli se minun oikeani ja minä hänen. Puhuimme paljon suhteestamme ja tunteistamme. Se side oli välillämme heti. Suhteemme alku oli tunnepuolella todella helppo. Oli helppo olla toisen kanssa. Tosin minä tietenkin vähän ujostelin ja Esa sanoi, ettei miun tarvii häntä ujostella. Hänhän on hän. Meistä tuntui kuin olisimme tunteneet toisemme aina. Kaikki tuntui niin oikealta ja aidolta. Olimme tarkoitettu toisillemme. Esa oli minulle ainutlaatuinen ihminen ja minä olin sitä hänelle.

Tiedän, että minun on vaikea jatkaa ilman häntä. Tällä hetkellä se tuntuu mahdottomalta. Elän vain tätä hetkeä, muuta minulla ei ole. Paitsi menneisyys ja menneisyydessä ei voi elää. Sinne ei pääse mitenkään, se on ollutta ja mennyttä aikaa. Sitä voi vain muistella ja siitä voi vain haaveilla. Silti minä rakastan. Rakastan niin kuin ennenkin, sitä kukaan ei voi minulta viedä. Eikä meidän yhteisiä hetkiä. Elän niistä.

Toisaalta minusta tuntuu nyt vähän paremmalta. Luulen, että se johtuu siitä, että olen vuodattanut lukemattomia kyyneleitä. Purskahdan vähän väliä itkuun. Itku helpottaa oloa. Olen kuullut sen lauseen monesti, mutta minä olen huono itkemään enkä mielelläni näytä tunteitani ulkopuoliselle. Itken sisään päin ja näytän kovaa ulkokuorta muille. En halua muiden näkevän miten minuun sattuu ja miten pahalta tuntuu. En halua kenenkään näkevän miten sirpaleina olen. Tai miten heikko. Haluan näyttää kaikille, että minä pärjään kyllä. Selviän kaikesta itse. Se on minun perusluonteeni. En halua nöyrtyä kenenkään edessä enkä pyytää apua. Olen itsenäinen. Vahva. Mutta kun olen yksin... En olekaan niin vahva ja kova kuin annan ymmärtää. Luulen, että suruprosessini on vihdoin päässyt kunnolla alkuun. Tarvitsin siinä ulkopuolista apua ja olenkin saanut sitä kahdelta suunnalta. Minun mieleni ei pysty käsittelemään näin järkyttäviä asioita ja kun olen luonteeltani sellainen, että minun täytyy tietää kaikki faktat, olen onnistunut järkyttämään itseäni aina vaan enemmän ja enemmän. Aiheuttanut itselleni lisää tuskaa kaikilla yksityiskohdilla, joita ilman olisi ollut armeliaampaa olla. Minun kohdallani ns. shokkitila oli päällä yli 2 kuukautta. Ja päällimmäiset tunteet olivat viha, suuttumus ja ärtymys. Vieläkin ne vierailevat usein luonani. Kun olen alla päin tai tunnen itseni todella surulliseksi, muuttuu tunnetila äkkiä vihaksi. Hermostun helposti. En vieläkään halua myöntää tätä lopulliseksi. En odota Esaa takaisin, kun tiedän ettei hän voi tulla. Alussa en voinut ajatella hänen kuolemaansa. En puhunut siitä. Puhuin aina onnettomuudesta ja vieläkin usein puhun vaan Esan onnettomuudesta. Sanon aina että "se oli vähän ennen Esan onnettomuutta" tai "Esan onnettomuuden jälkeen". En puhu ajasta ennen tai jälkeen Esan kuoleman vaan aina tuo sana onnettomuus tulee esille. En halua ajatella sitä todellista tapahtumaa ja menetystä sen takana. Piilotan tapahtuman onnettomuuden taakse, aivan kuin lakaisisin roskat maton alle. Kun laitan ne sinne, kukaan ei tiedä mitään ja näyttää siistiltä. Samalla tavalla lakaisen kuoleman onnettomuuden alle. Kun puhun onnettomuudesta, en näe kuolemaa.. Minun on vaikea puhua kuolemasta, on todella vaikea sanoa se sana ääneen tai NE sanat. Esan kuolema. Esa on kuollut. Voin sanoa kuitenkin Onnille, että iskä on kuoli. Tuntuu, että voin myöntää lasten menetyksen, mutta omaani en. Lapsilta kuoli isä, mutta minä menetin puolisoni...