En ole vielä ehtinyt kirjoittamaan onnettomuuspäivästä. Ensi kuussa tulee Esan kuolemasta kuluneeksi jo puoli vuotta =( Silloin ajattelin käydä tuon kyynelten päivän läpi alusta loppuun. Kirjoitan miten se päivä meni ja mitä tapahtui. Tuolta päivältä tulee usein muistikuvia mieleen. Kun kävelen pyörätietä pitkin kotiin päin, muistan tuon hirveän päivän, kun pahaa aavistamatta kävelin tuona sateisena päivänä sitä pitkin enkä tiennyt, että muutaman minuutin päästä maailmani, sydämeni ja elämäni särkyisi sirpaleiksi. Kaikki muuttuisi täysin. Menettäsin rakkaani rajussa kolarissa. Välillä tullessani kotiin, muistan miltä tuntui, kun tulin sinä päivänä kotiin ja kännykkäni soi alaovelle päästyäni. Kuinka raskas tunne valtasi sydämeni eikä se tunne ole sieltä mihinkään hävinnyt. Se oli se hetki, jolloin tiesin Esan kuolleen. Tunsin, että hän on poissa. Vaikka sitä ei kukaan vielä siinä vaiheessa tiennyt, vaikka se tiedettiin että onnettomuus oli tapahtunut, mutta sitä ei tiedetty että oliko Esa siinä mukana vai ei. Pienistä tiedonmurusista laskin, että Esa on ollut siinä mukana. Yritin soittaa hänelle kävellessäni tuota pyörätietä pitkin lastenvaunuja työntäen. Hän ei vastannut, mutta siinä vaiheessa ajattelin, että ehkä hän ei pääse puhelimeeni ja alaovelle päästessäni luulin hänen soittavan minulle takaisin päin. Esa oli ollut kaverinsa kanssa puhelimessa ja puhelu oli katkennut ja sen jälkeen häneen ei saanut yhteyttä. Koska minäkään en saanut yhteyttä eikä hän soittanut minulle, vaikka tiedän, että hän soittaa takaisin jos vain pystyy. Vaihtoehtoina olivat kuolema tai loukkaantuminen. Jostain syystä en tuntenut toivon pilkahdustakaan, minä tiesin sydämessäni, että Esa on poissa. Jotenkin aavistin. Esan äiti piti viimeiseen asti kiinni siitä, että hän olisi loukkaantunut. Minulle sitä vaihtoehtoa ei ollut. Tunne Esan kuolemasta oli niin vahva ja odotin vain  suruviestiä, vaikka Esan mahdollista osallisuutta onnettomuuteen vasta selviteltiin. Itse olin ajan perusteella varma, että Esa on ollut siinä. Yritin saada vahvistusta asiaan heti sisälle päästyäni, mutta jostain syystä netti ei noussut päälle. Teksti-tv:n uutinen vahvisti minulle tunnetta, että Esa on kuollut. Rivien välistä luin, että postin jakeluauto ja paperirekka ovat ne, jotka ovat kolaroineet pahiten ja mukana oli myös henkilöauto. Ja jostain syystä minulle oli selvää, että Esa on kuollut. En epäillyt sitä. Tunsin sen niin vahvasti. Yksi ihminen kuoli, 3 on loukkaantunut, joista yksi vakavasti. Olisin voinut yrittää toivoa, että Esa olisi ollut tuo vakavasti loukkaantunut, mutta en voinut huijata itseäni. Minä tiesin, että toivoa ei ole. Esaa ei enää ole.