"Herään ylös ja katson kelloa, se on vähän vaille 8.00 aamulla. Voi ei, taas tulee kiire! Enpä kerennyt nukkua montaakaan tuntia, kun yöllä kukuin pystyssä myöhään. Lähes aamuyöhön. Esa oli mennyt nukkumaan jo n. klo 22, kun minä jäin täyttämään kakkupohjaa. Eilen oli Helmin ½-vuotispäivä ja sitä aiomme juhlia tänään kakkukahveilla. Muutama pieni asia on vielä hoidettavana, Helmi pitää käyttää neuvolassa ja sen jälkeen käydä kaupassa ja sitten siivoan pika pikaa. Vanhempani ovat tulossa joskus iltapäivällä tai iltapäivällä juhlistamaan pienen tytön puolvuotispäivää. Illalla sitten syödään kakkua oman perheen kesken, kunhan Esa tulee töistä. Eli joskus kahdeksan maissa illalla."

Palaan siis ajassa taakse päin. Elellään loppukesää, on perjantai elokuun 24. päivä 2007. Aamuhässäkkä on alkamassa. Tiedän, että minulle tulee kiire. Ihan niin kuin aina. Helmin neuvola on klo 10.30 ja sitä ennen pitää ehtiä lypsää maitoa äidinmaidonkeskukseenkin. Tänään on sinäänsä historiallinen päivä, että äidinmaidonluovutukseni päättyy tähän aamuun. Meinasin putsata pumpumkin ja laittaa senkin menemään palautukseen. Isäni tulee hakemaan maitoja ja Onnia joskus yhdeksän maissa. Sitä ennen pitäisi ehtiä juoda aamukahvit ja syödä aamupalaakin ja laittaa Onni lähtövalmiiksi ja alkaa itsekin valmistautua lähtöön.

Ulkona sataa kaatamalla ja ukkonen jyrisee. Se taitaa olla tulossa tänne päin. Niinpä niin, juuri minun tuuriani. Pitää lähteä tuonne vesisateeseen kävelemään. Mietin, että mihinköhän aikaan Esa on lähdössä, jos se ehtisi tipauttamaan minut ja Helmin neuvolan luo. Äh, pitäisi ottaa rattaat mukaan, koska aion käydä samalla kaupassa. Ja siinä ehtii kastua litimäräksi kun rattaita kaivaa auton kyydistä ja kasaa kokoon. Ei onnistu. Sitä paitsi kodistamme on matkaa neuvolaan reilu 100 m, tosin suoraan laskettuna, ei todellisia kulkureittejä pitkin. Neuvola melkein näkyy olohuoneemme ikkunasta. En edes kysy Esalta moista. Vesisade kovenee ja Esa on vielä nukkumassa.

Iik! Kello on melkein puoli yhdeksän. Maidon olen ehtinyt pumpata valmiiksi ja kahvin laittaa tulemaan. Olen menossa vessaan naamapesulle, kun Esa kömpii nukkumasta ylös. Hän kaappaa minut syliinsä, halaa ja suutelee. Minä hätistelen häntä kauemmaksi. "Hei, älä viitti... Míulla on kauhean kiire, pitää pestä naama ja meikatakin..." Esa naureskelee eikä millään meinaa päästää minua menemään.. "Mie en ymmärrä teitä naisia... Ekaks pitää pestä naama ja sit sotkea se saman tien.." Lisää naurua ja Esa menee keittiöön. Sieltä kuuluu jotain huutelua, josta en saa selvää, kun vesi juoksee hanasta lavuaariin. "Mitä???!!?!" Menen keittiöön kuivattuani kasvoni. "Ai meiän äippä on sit taas keittäny kahvia.... Auttaisikohan asiaa, jos laittais töpselin seinään? Keu keu... Hi hii..." Taas huomaan olevani Esan halattavana. Ja jälleen kerran räpiköin vastaan: "Hei ihan oikeesti miulla on kamala kiire!" Lapsille ja itselleni pitää etsiä vielä vaatteet, en ole ehtinyt aloittaa meikkaamista. Helmi pitäs vielä syöttää ennen lähtöä... Kääk! Ja missähän se sadetakkinikin oikein on.. Esa ei meinaa päästää. " Ihan totta, muru, siun on pakko antaa miulle.. Mie haluan ihan hulluna.. Lupaatko illalla? Ja viikonloppuna ja ens viikolla? Jooko muru!" Minähän lupaan ihan mitä vaan, kunhan pääsen jatkamaan hommiani.

Menen lastenhuoneeseen ja katselen ikkunasta ulos. Siellä sataa edelleenkin ja lujaa. Sade tuntuu vaan koko ajan kovenevan. Ja ukkonen on lähempänä. Esa hiipii taas lähelleni. "Enää tää päivä ja sitten alkaa loma!" Niin, sitten on aikaa tehdä vaikka mitä. Pieniä reissuja ollaan suunniteltu seuraavalle viikolle. Esa vaihtoi toukokuussa työpaikkaa ja otti nyt viikon palkatonta lomaa, jotta voidaan viettää vähän aikaa yhdessä, kun koko kesänä ei ole ollut siihen oikein mahdollisuutta. Tämä päivä ja sitten illasta lähtien meillä on aikaa ja paljon. Esa on todella hyvällä tuulella. Normaali aamuna hän olisi ollut harmissaan säästä ja siitä, että joutuu lähtemään sinne ajamaan. Nyt hän oli intoa puhkuva ja iloinen. Jes, se odotettu loma alkaa pian! Yksi keikka Savonlinnaan ja takaisin ja sitten ei tarvitse viikkoon tehdä töitä. "Ei hitsi, miun on pakko alkaa laittaa Onnia lähtövalmiiksi! Mein iskä tulee ihan kohta."

Ukkonen on välillä siirtynyt kauemmaksi. Esa alkaa valmistautua lähtöön. Kuulostelen, ihan kuin ukkonen olisi palaamassa takaisin. Onni on valmiina, pappaa odotellaan. Esa laittaa kenkiä jalkaan ja oven raossa hän katsoo minuun päin: " Mie lähden... Nähdään illalla!" Ja minä vaan touhuan jotain eteisessä "Joo, joo!" Esa sanoo "moin" ja minä vastaan, isäni onkin tulossa samalla oven avauksella tulossa sisään. On tulossa juuri rappusia ylös ja Esa menee rappusia alas ja jää niiden alapäähän seisomaan. Hän huikkaa isälleni lähtevänsä eväiden ostoon ja mainitsee, että enää tää päivä ja sitten alkaa loma! Ei tarvitse viikkoon lähteä. Sitten hän vielä sanoo moit isälleni ja Onnille ja katoaa sateeseen. Normaalisti olisin mennyt vilkuttamaan hänelle Onnin huoneen ikkunasta ja katsoisin, kuinka hän ajaa pois. Nyt en mene, koska laitan Onnille kengät ja laitan kylmälaukun lähtövalmiiksi. Isäni ja Onni lähtevät, en ehdi vilkuttamaan heillekään. Laitan äkkiä eteisen lattialle peiton ja käyn imettämään Helmiä siihen samalla meikaten. Esan deodorantin tuoksu leijailee eteisessä. Ihana tuoksu. Kello on jo puoli kymmenen. Vähän yli kymmenen on pakko lähteä...

Vaihdan Helmille vaipan ja laitan toiset vaatteet päälle. Hätäisesti leikkaan hänen kyntensä ja harjaan hiukset. Vaihdan itsellenikin toiset vaatteet. Ja ei muuta kuin ikkunasta katsomaan, voi ei. Sitä vettä tulee vieläkin kovempaa, jos mahdollista. Ja siellä salamoi ja jyrisee enemmän. Just miun tuuria, että tonne on pakko lähteä. Missähän se sadetakki on? Kello 10.04 puhelimeeni tulee viesti.. En ehdi lukea sitä nyt, luen kohta. Juoksen ja etsin tarpeellisia tavaroita. Luen viestin, kello on 10.20. Viesti on Esalta. Siinä lukee seuraavasti: " Moiks muru kiinnostaiskos uus telkku? Arska myis sen omansa suht edukkaasti ku niille tulee ens viikolla uus." Meinaan vastata, mutta tajuan etten ehdi kirjoittaa hänelle viestiä ja soittaakaan en voi, koska puhelin kastuisi ulkona. Päätän jättää vastaamisen myöhemmäksi, ei se ole niin tärkeää.

Vedän sadetakin päälleni, kiikutan Helmin vaunut alas ja juoksen takaisin hakemaan Helmiä. Tullessani taas rappusia alas, epäröin hetken aikaa. Ulkona on tosi synkännäköistä ja vettä tulee kaatamalla. Ukkonen jyrähtää ja melkein heti perään salamoi. Mieleni tekisi pysyä sisällä. Hetken verran mietin että en menisi ollenkaan. Samalla tajuan, että minun on mentävä, koska en voi soittaa neuvolaankaan. En voi jättää menemättä ilman perumista. Avaan oven ja työnnän vaunut pihalle. Juoksen lastenvaunuja työntäen. Vasta lähdin ja farkkuni ovat reisistä alas päin litimärät, samoin hiukseni, jotka pursuavat sadetakin hupun alta. Toivottavasti Helmi kestää kuivana vaunuissa. Epäilen hieman tuulen/-sadesuojan vedenpitävyyttä. Pikku sateessa ehkä, mutta ei tällaisessa "rankkasateessa". Olen hieman peloissani, joka kerta kun ukkonen jyrähtää ja salamat välähtelevät, minun tekisi mieli huutaa. Näen mielessäni kauhukuvia siitä, kuinka ukkonen iskee minuun. Tiedän olevani vaarassa. Onneksi matkaa ei ole paljon. Eikä onneksi liikennettäkään. Kuka hullu lähtisi tuohon ilmaan ellei ole pakko? Loikin pahimpien vesilätäköiden yli. Se on turhaa, nimittäin lenkkarini ovat kastuneet jo kotipihallamme. Olen ylittämässä Skinnarilantietä, kun ajattelen, että pitäisi soittaa Esalle. Saisimme tosi makeat naurut, kun ilmoittaisin että täältä tää yks märkäperse soittelee... Nimittäin farkkuni takamuskin on ihan litimärkä. Koskaan en ole kastunut näin pahasti enkä ole kokenut samanlaista ukkosmyrskyä. Saati sitten että olisin ollut silloin ulkona.

Vihdoin olemme perillä. Työnnän Helmin vaunut neuvolan eteiseen. Huomaan, että hoitolaukku on ihan märkä. Tyttö on kuitenkin kuiva ja se on tärkeintä. Neuvolan täti tulee meitä vastaan, hän oli ajatellut, että emme välttämättä tule. Sanoin hetken aikaa miettineeni sitä vaihtoehtoa, mutta tässäpä kuitenkin ollaan. Meitä ei tuollaiset pikku ukkoset pidättele... Ehdimme vielä kaiken lisäksi ajoissa. Menemme neuvolatätimme huomeeseen ja jään seisoskelemaan Helmi sylissäni. Täti kehottaa minua istumaan ja esittelen märkiä vaatteitani, mutta käyn kuitenkin istumaan. Farkut suorastaan liimautuvat ihooni kiinni. Kaivan märästä hoitolaukusta Helmin neuvolakortin, joka on myös kastunut. Neuvolatäti kuivailee sitä ja sanoo, että nytpä muistat aina nähdessäsi Helmin neuvolakortin, että Helmin ½-vuotisneuvolapäivänä oli kunnon ukkosmyrsky. Semmoinen myrsky, että korttikin kastu vaikka oli suojan sisällä. Neuvolan tädin kanssa juttelemme miten meillä on mennyt kotona. Hän puhuu isän tärkeydestä. Puhumme siitä, että Esa voisi viettää enemmän kahden keskistä aikaa Onnin kanssa ja välillä myös Helmin kanssa, jolloin minä voisin olla Onnin kanssa kahdestaan. Kerroin hänelle, että siitä on kyllä juteltu ja meillä on muutenkin tarkoituksena tehdä vähän yhteen jos toiseen asiaan muutoksia. Lähinnä päivärytmiin. Ja Esalla alkaa tänään loma, ni tehdään sellaisia pieniä päiväreissuja ja kotona laitellaan paikkoja kuntoon. Hoidetaan kaikki asiat pois, jotka ovat jääneet roikkumaan muuton jälkeen. Höpöttelimme niitä näitä ja otimme Helmin mitat.

Neuvolareissu oli ohi ja vähän yli klo 11 suunnistin kohti Minimania, ajattelin käydä katsomassa löytyiskö sieltä mitään kivaa. Vettä satoi vieläkin, mutta ei mitenkään kovasti. Kävin sovittamassa yhtä takkia, jonka ajattelin sopivan hyvin ensi viikon reissuille. Sovituskopissa ollessani kuulin, että kännykkääni tuli viesti. Ajattelin, että se on varmaan Esalta. No eipä ollutkaan, vaan se olikin siskoltani, joka kyseli Aventin tuteista ja tuttipulloista jotain. Vastaanpa siihenkin myöhemmin. Kun lähdin Minimanista, mietin soittaisinko Esalle vai siskolleni. Päätin soittaa siskolleni ensin, hän ei vastannut puhelimeen. Ruokakaupassa koitin soittaa uudelleen, silloin hän vastasi, mutta puhelimeni oli jostain syystä mykkä. Jaana ei kuullut puhettani. Soitin uudestaan, ei mitään. Jaana soitti minulle ja hän ei kuullut minun puhettani. Ajattelin, että pitää soittaa Esalle ja kysyä, mut hei joo, miten soitan kun puhelin ei toimi. Laitoin virrat poikki. Ja sitten puhelin toimi taas ja soitin Jaanalle uudestaan. Olin jotenkin onnistunut laittamaan Handsfreen päälle... Selitin Jaanalle tietoni Aventin tuteista ja pullotuteista ja vähän muutakin. Se oli sellainen vartin puhelu. K-kaupan kassalla olin klo 12.05, katsoin kelloa ja ajattelin, että minulle tulee kiire. Kakku pitää koristella ja siivota.

Kun kävelin kaupasta kotiin päin, huomasin, että sade oli lakannut. Mietin ottaisinko sadetakin pois, mutta ajattelin kuitenkin pitää sen päälläni. Päätin soittaa Esalle, katsoin kelloa se näytti 12.10. Esa ei vastannut. Esa on varmaan purkamassa tai ottamassa kuormaa, ajattelin. Soittaa varmaan minulle heti kun ennättää. Jes, melkein kotona, ajattelin Kebab-paikan kohdalla. Ylitän Skinnarilantien, huomaan ilokseni, että ilma on hieman kirkastunut. Pääsen taloyhtiömme pihalle ja ajattelen jättää Helmin vaunut rappukäytävään. Avatessani alaovea taskussani alkaasoida Eppu Normaalin "Jokainen hetki historian". No niin, nyt se Esa soittaa. Ihmetyksekseni huomaan, että se onkin ns. anoppini. "Mitä ihmeen asiaa Riitalla on minulle?" Pahaa aavistamatta vastaan ja Riitta alottaa: "Hei Katja, täällä on Riitta. Kuule, olet sie kuullu Esasta mitään? Kun Miksu oli soittanu Arille ja oli sanonut, että koittakaa saada Esa kiinni ja selvittää, että onks kaikki kunnossa." Kylmät väreet hiipivät selkäpiitäni pitkin, tunnen kuinka huoli, pelko ja hätäännys nostavat päätään jossain sisimmässäni. Sydäntäni kylmää. "Yritin mie soittaa, mut en saanu sitä kiinni. Mie luulin, että Esa soittais miulle ja se olitkin sie." Riitta huokaa: " Ei saa yhteyttä, ei. Miksu oli ollu Esan kanssa puhelimessa ja yhtäkkiä oli kuulunut "voi vittu" ja sen jälkeen ei kuulunut enää yhtään mitään. Miksu oli yrittäny soittaa Esalle uudestaan monta kertaa, mutta puhelin hälyttää, mutta Esa ei vastaa. Miksu soitti Arskalle ja käski koittaa selvittää mitä on tapahtunut." Kurkkuuni alkaa nousta möykky. "Kuule, ei tarvii hätääntyä, mutta kutostiellä on sattunut onnettomuus, jossa on kuollut 1 henkilö ja loukkaantunut 3 henkilöä. Mutta ei se Esa oo ollut siinä." Olen hiiren hiljaa, möykky kurkussani kasvaa kasvamistaan ja samalla tunnen ja tiedän sisimmässäni, että Esa on ollut siinä onnettomuudessa. Samalla kaivan Helmiä esiin vaunuista sadesuojan alta ja Riitta kyselee, soittaako hän vai soitanko minä poliisille tai sairaalaan. Vastaan: "Soita sinä, mie en tiedä kuka Esalla on merkittynä lähiomaiseksi." Riitta katkaisee puhelun luvaten ilmoitella minulle, kun kuulee jotain.

Juoksen Helmi kainalossani muutamat rappuset ylös omalle ovellemme. Kurkkua kuristaa edelleen ja minulla on kamala hätä. Mitä ihmettä on tapahtunut, mikä onnettomuus? Helmi itkee nälkäänsä ja minä revin sadetakkia päältäni, potkin kenkiä pois jaloistani. Samalla huomaan, että Esan työtakki lojuu lattialla. Ehdin ajatella vain, että toivottavasti kissat eivät ole käyneet siihen kusella. Kyllä vaan, ovat. No, sen voi heittää roskiin, ei Esa enää tarvii sitä, ajattelen. Samalla säikähdän ajatustani, en kai voi vielä luovuttaa! En saa! Kiikutan Esan takin pyykkikoriin. En kuitenkaan tunne sisimmissäni minkäänlaista toivon kipinää. Laitan äkkiä tietokoneen päälle, mutta jostain syystä netti ei nouse päälle. Avaan telkkarin ja juoksen Helmi kainalossani takaisin eteiseen. Tajuan, että en saa ostoksia vietyä keittiöön Helmi sylissäni, joten jätän tytön itkemään eteisen lattialle. Huudan, että äiti tulee ihan pian takaisin. Olen jollain ihmeellisellä tavalla samaan aikaan sekä hädissäni että tyynen rauhallinen. Saan ostokset jääkaappiin ja otan Helmin taas syliini. Perhanan netti, kun se ei toimi. Kello on 12.30.

Lysähdän sohvalle imettämään Helmiä ja samalla näppäilen kuumeisesti Ylen teksti-tv:ltä kotimaan uutisten sivut. Siellä kerrotaan, että kuutostiellä on tapahtunut kanavansillan jälkeen raju kolari, jossa osallisena ovat olleet paperilastissa ollut rekka, postin jakeluauto ja henkilöauto. Yksi ihminen on kuollut ja 3 ihmistä loukkaantunut, joista 1 on vakavammin loukkaantunut. Kokoan mielessäni äkkiä palapelin osasia. Uutisen perusteella on selvää, että paperirekka ja postin jakeluauto ovat törmänneet pahiten. Ilmeisesti toisiinsa ja olisikohan henkilöauto sitten ajanut niitä päin, päättelen. Uutisessa ei kerrota mitä ja miten onnettomuus on tapahtunut. Samalla kun luen uutisia, tiedän varmuudella, että Esa on ollut onnettomuudessa. Mietin, että minun pitäisi toivoa parasta ja pelätä pahinta. Siis toivoa mitä? Tunnen selvästi, että mitään toivoa ei ole. Tunnen joka solullani, että tuo kuollut ihminen on Esa. En voi huijata itseäni. Olen yrittänyt samalla moneen otteeseen saada Esaa kiinni ja hänen puhelimensa hälyttää yhä, mutta Esa ei vastaa. En tiedä, miksi minulle on niin selvää, että Esa on kuollut.

Toisaalta rupean käymään kauppaa kohtalon ja Jumalan kanssa, Jumalan, johon en edes usko. Lupaan tehdä mitä vain, olla toisenlainen, jos saan vain Esan takaisin. Yritän toivoa, että Esa olisi se vakavimmin loukkaantunut henkilö ja, että pian sairaalasta soitettaisiin ja pyydettäisiin minua tulemaan paikalle. Hetken aikaa pelkäsin sitä, että saisin nähdä Esan ja menettäisin hänet sitten. Että hän olisi hengityskoneessa tai jäisi loppuelämäkseen pyörätuoliin. Toisaalta hän olisi kuitenkin edes hengissä ja minä rakastaisin häntä ikuisesti. Tekisin ihan mitä vain, kunhan hän olisi elossa. Ja toisaalta, en tunne pienintäkään toivon pilkahdusta. Tunnen ja aistin vain sen, että kaikki on muuttunut. En tiedä miten sen tiedän, mutta jotenkin tunnen, että meidän välinen yhteytemme on poissa. Ehkä siksi en pysty uskomaan Esan selviytymiseen, vaan olen varma, että hän on poissa. Tiedän sen vain sydämessäni. Se sama aistimus kuin joskus olen ollut valmiina ottamaan puhelimen käteeni vastatakseni siihen, vaikka se ei ole vielä edes soinut. Olen vain tuntenut, että kohta Esa soittaa. Sellaisia pieniä ihmeellisyyksiä. Tai olemme joskus ajatelleet yhtä aikaa toisiamme ja meinanneet soittaa toisillemme ja toinen on ehtinyt ensin. Joskus kylläkin puhuimme olevamme sielujen kumppaneita ja että ajatustasolla satumme niin hyvin yksi yhteen. Tiesimme mitä toinen ajattelee ennen kuin toinen edes sanoi yhtään mitään. Meillä oli jokin ainutlaatuinen yhteys ja tiesimme sen kumpikin.

Netti ei toimi vieläkään, sammutan telkkarin. Vaellan huoneesta toiseen levottomana. Vähän väliä kävelen lastenhuoneen ikkunan eteen. Katselen näkyykö siellä vieraita autoja ja käveleekö meille päin kahta ihmistä. Nyt tiedän mitä tein. Odotin suruviestiä saapuvaksi. Miksei Riitta jo soita?! No soittaahan se. Sairaalasta oli sanottu, että sinne ei ole tuotu ketään Esan nimistä henkilöä. Mitä mä nyt teen? Soita poliisille. Ja taas odotellaan. Kello on 13.30.

Minä päätän soittaa isälleni. Yritän pitää ääneni rauhallisena kysyessäni, onko hän kuullut siitä kuutostien kolarista? Joo, uutisissa oli siitä. Kerron, että Riitta soitti minulle ja että Esa ei vastaa puhelimeen, vaikka sitä on moni yrittänyt tavoitella. Isäni sanoo, että ei se Esa ole. Siinä on ollut postin jakeluauto. Paljon pienempi kuin Esalla, Esalla on kuorma-auto. Kerron, että Esa oli ollut Miksun kanssa puhelimessa, kun puhelu oli katkennut. Esa oli vaan kironnut ja sitten oli tullut hiljaista eikä sen jälkeen Esa ole vastannut puhelimeen. Ei se voi olla Esa, kun Esan työvuorohan alkaa kahdeltatoista. Eikä! Esa lähtee postinjakelukeskukselta n. 11.40. Se on tapahtunut just niitä aikoja, kun Esa on jo liikenteessä. Siinä vaiheessa isäni alkaa muuttaa kantaansa, puhelimessa on hetken aikaa hiljaista. "Sitten se voi olla Esa.... Kuulostaa pahalta... Mie oon käsittäny, että Esa lähtee postikeskukselta vasta kahdeltatoista." Mie sanon, että koitan toivoa, että Esa olisi se vakavasti loukkaantunut, mutta mie pelkään kovasti, että se on se kuollut. Miusta vaan tuntuu siltä.

Riitta soittaa, että poliisit eivät olleet kertoneet mitään vaan olivat käskeneet soittaa sairaalaan. Riitta soitti uudestaan ja sieltä sanottiin, että sen nimisiä ei ole sinne tuotu. Olin hetken aikaa hiljaa ja sitten tokaisin nieleskellen: "Mites.. Mihinkäs ne viedään, jotka ovat kuolleet?" Riitta ei ole kuulevinaankaan, vaan kyselee mitäs nyt tehdään. "Soita Heikille. Kyllä Esan työnantajalle on ilmoitettu, jos sen työntekijä on ollut osallisena onnettomuudessa." Riitta sanoo kysyvänsä Arilta Heikin numeron. Hetken päästä Riitta soittaa takaisin ja sanoo, Heikin vahvistaneen, että Esa on ollut onnettomuudessa, mutta että enempää hän ei voi kertoa. Siitä päättelen, että Esa todellakin on poissa. Pienintäkään toivonkipinää en voi kaivaa itsestäni esille. Se minkä jo tiedän tietäneeni aiemmin, vahvistuu. Rakkaani on kuollut. Nyt puuttuu vaan virallinen vahvistus asiaan. Jään odottomaan suruviestiä. Riitta pyytää ilmoittamaan, jos kuulen jotain. Hän ei vielä luovu toivosta, vaan uskoo Esan loukkaantuneen. Minäkään en osaa itkeä. Tiedän, että kaikki on toisin. Tunnen sen valtavan tyhjyyden kasvavan sydämessäni, sen minkä tunsin silloin, kun Riitta soitti minulle ollessani alaovella ja kertoi Miksun soitosta.

Olen kuin kone. Siivoan ja vaellen edestakaisin huoneesta toiseen. Levottomuus nostaa päätään. Toisaalta tunnen hukkuvani. Olen järkyttävän hillitty, viilipyttymäinen. Ihan kuin asia ei koskettaisi minua millään lailla. Olen jäässä sisäisesti. Tunnen kuinka hajoan sirpaleiksi, ja silti minusta ei tunnu miltään. Olen turta ja tyhjä. Ihmettelen miksi poliisi jo ei tule. En ymmärrä edes kokeilla uudelleen nettiä päälle. Onneksi Helmi nukahti. Käyn taas kurkkaamassa onko meille päin tulossa ketään. Olen kuullut, että suruviestin tuo usein poliisi ja pappi ja yritän nähdä, että näkyykö heitä missään. Pitäisi jo varmaan pian tulla, kun aikaa on jo mennyt sen verran. Välillä laitoin viestiä sisarelleni ja soitin uudestaan isälleni. En saa juurikaan mitään aikaiseksi. Pelottaa ja kauhistuttaa. Jollain tavalla olen ihan pihalla kaikesta. Ei tällaista voi tapahtua meille! Päätän, että katson klo 15 uutiset, jos siellä olisi jotain onnettomuudesta. Yritän löytää toivoa ja yritän uskoa, että Esa on vaan loukkaantunut. Koitan käydä kauppaa kohtalon kanssa. Mie teen ihan mitä vaan, kunhan Esa on kunnossa. Pliiiz, hyvä Jumala... Älä anna Esan olla kuollut! Ja tiedän tuon kaiken turhaksi. En tiedä miten, mutta tiedän vaan. Turhaan edes yritän uskotella itselleni mitään muuta.

Vähän ennen kolmea soi ovikello ja äitini tulee sisään. Ihmettelen vähän, että missä Onni ja isäni ovat. Sanoin vaan, että mie katson vaan kolmen uutiset ja imuroin sitten, kun en ole ehtinyt vielä imuroimaan. Äitini sanoo, että: " Se oli Esa. Mitään ei oo tehtävissä. " Kuulen hänen sanansa ja vastaan vain hänelle, että mie katson nyt kuitenkin ne uutiset ja käyn istumaan television edessä olevalle rahille ja tuijotan kuvaruutua, kun uutiset juuri alkavat. Toden totta, niissä kerrotaan onnettomuudesta. Silmieni eteen piirtyy kuva ruhjoutuneesta Itellan autosta, lasti levällään, paperirullia, onnettomuustutkijoita, poliiseja, autojonot, sateinen maisema, tuttu kohta kutostietä. Tuijotan järkyttyneenä uutispätkän, silminnäkijöiden kuvauksen onnettomuudesta ja poliisien kertomuksen onnettomuuden kulusta. Ihmettelen miksi Esa olisi muka ollut tulossa takaisin Lappeenrannan suuntaan. Uutispätkän loputtua kävelen sanaakaan sanomatta keittiöön. Pysähdyn hetkeksi keittiön pöydän eteen ja nojaan siihen hetken aikaa molemmin käsin. Lyyhistyn hetkeksi kasaan ja tunnen kuinka silmänurkkiani polttaa. Muutama kyynel ehtii vierähtää ja pyyhkäisen ne kädelläni pois. Ei voi olla totta! Minä tiesin tämän, mutta nyt näin sen omin silmin. Ei ole mitään mahdollisuutta, että Esa olisi vielä elossa. Hassua, nyt kun sen näin itse, aloin toivoa mahdotonta. Jollain tapaa sain varmuuden, että hän on poissa, mutta yhtäkkiä aloinkin toivoa, että hän tulisi pian kotiin ja olisi kunnossa. Tunteet ovat ihan ristiriitaisia. No, poliisi ei ole vielä käynyt... 

Sisareni soittaa minulle, että olenko jo tietoinen kuka siinä onnettomuudessa oli kuollut. Sanoin nähneeni sen kolmen uutisista. Olen melko tyyni ja puhun paljon, mutta en muista mitä. Jotain kai siitä onnettomuudesta. Hetken päästä soitti Riitta, että olenko kuullut mitään. Sanoin, että uutisissa näytettiin siitä onnettumuuspaikalta kuvaa ja se menehtynyt on sen mukaan Esa. Riitta rupesi pohtimaan, että tulevatko he ensin kertomaan meille vai heille? Sanoin etten tiedä. Minä jatkoin siivoamista ja kakun koristelua. Käyttäydyn aivan kuin asia ei koskettaisi minua millään tavalla.

Isäni ja Onni tulivat ulkoa sisälle. Äitini antoi minulle Helmin puolivuotis-lahjat. Valkoisen, ison ja pehmeän pyyhkeen sekä sellaisen Fisher Pricen soivan seepran. Tuosta iltapäivästä muistan tuon seepran jatkuvan soimisen. Tuntuu, että vanhempani tarkkailevat minua. Mietin, että he varmaan katsovat ettei minusta tunnu miltään, etten välitä, kun en itke. Minä en voi. Yhtäkkiä on hirveän tärkeää olla vahva. Ja yhtäkkiä en voi luovuttaa. En voi uskoa tapahtunutta. Se mikä aiemmin oli minulle ihan selvää, on nyt jotain kamalan järkyttävää ja sellaista, mitä en voi ymmärtää. Yhtäkkiä toivon. Uskon ja rukoilen, että se ei olisi totta. Esa ei voi olla poissa. En voi myöntää sitä itselleni. Ajatusmaailmani on kääntynyt päälaelleen. Mietin, mitä voisin tehdä toisin. Miten voisin muuttaa tapahtuneen? Mie haluan, että Esa tulee illalla kotiin. Esan on pakko tulla!

Isäni alkaa pohtia tapahtunutta. Ihmettelee miten Esa olisi muka ollut tulossa Lappeenrantaan päin, jos hän kerta oli Savonlinnaan viemässä lastia. Juuri sopivasti alkoivat klo 17.00 uutiset. Katsomme ne ja taas kerran poliisi toistaa postinjakeluauton ajautuneen tuntemattomasta syystä vastaantulijoiden kaistalle törmäten paperilastissa olleeseen rekkaan, joka oli tulossa Lappeenrannan suunnasta. Isäni tokaisi:" Esan vika." Ja minä ajattelin, että no niin... Iskän mielestä Esa ei edes osannut kuollakaan oikein.. Senkin se teki väärin." Ja toisaalta mietin, että mie rakastan sitä. Tuijotan vaan ruhjoutunutta ohjaamoa. Tuolla Esa on. Tai oli. Sama uutispätkä kuin aiemmin eikä mitään uutta tietoa.

Hetken päästä soi ovikello. Aavistan, että nyt sieltä saapuu se vahvistus. Avaan oven ja oven takana seisoo siviilipukuinen mies kansio kädessään ja hän esittelee itsensä kysyen samalla saako hän tulla sisään. Päästän hänet sisälle ja hän sanoo, että: "Te varmaan tiedättekin jo mitä on tapahtunut?" Nyökkään vaisusti ja kävelen rikostutkijan edellä takaisin olohuoneeseen ja istahdan sohvalle. En osaa sanoa tai kysyä mitään. Istun vain turtana ja tyhjänä ja odotan mitä tuleman pitää. Poliisi alkaa kertoa tapahtuneesta ja isäni kyselee häneltä kaikenlaista tapahtuneeseen liittyvää. Kuuntelen, mutta en pysty käsittämään tapahtunutta. Tiedän vain, että Esa on poissa. En vain pysty uskomaan sitä, yritän parhaani mukaan torjua tapahtuneen mielestäni. Toisaalta syytän itseäni siitä, etten mennyt kolaripaikalle, vaikka Esa olisi tarvinnut minua. Toisaalta tiedän, etten olisi voinut tehdä mitään. Hän oli poissa heti kolarin tapahduttua. Kuitenkin tunnen vahvasti, että minun olisi pitänyt mennä sinne. Vaikka kävellen, jos ei muuten. En saa ajatusta pois mielestäni. Eikä tilannetta muuta miksikään se, että tiedän, että puolivuotiaan tyttäreni kanssa sinne pääseminen olisi ollut hankalaa. Toisaalta mietin, että miksi en pyytänyt isääni vaikka viemään minua sinne. Onni ajelee ympärillä potkuautollaan ja katselee meitä ja poliisia salaa. Hän aavistaa, että jotain kamalaa on tapahtunut.

Tutkija antaa esitutkintapöytäkirjan. Siinä on kolarin osapuolet sekä selostus tapahtuneesta. Vain yksi lause täyttää tajuntani: Kuljettajan ohjaamo painunut täysin kasaan ja kuljettajan paikalla on miespuolinen vainaja. Tajuan vain sen ja sen, että kaikki on ohi. Ymmärrän, että Esa ei palaa enää koskaan kotiin luoksemme. Olemme menettäneet hänet. En kuitenkaan suostu uskomaan sitä. Omituinen epätodellisuuden tunne velloo ympärilläni. Tämä tapahtuu minulle, mutta kuitenkaan ei tunnu siltä. Aivan kuin tarkkailisin itseäni ulkopuolisen silmin. En itke, en näytä tunteitani. Olen vain. Hiljaa. Haluaisin olla yksin. En voi uskoa tätä. EN! EN! EN! Ei tällaista voi tapahtua. Tajuan, että onnettomuuden on aiheuttanut venäläinen kuljettaja. Niinpä tietenkin. Olin kuullut Esan puhuvan heidän ajotavoistaan kuutostiellä. Aika ironista, että sellainen koitui myös hänen kohtalokseen. Tutkija kysyy minulta, että onko minulla mitään kysyttävää. Varmaan siksi, että olen niin hiljaa. En osannut kysyä muuta kuin ääni pettäen, että ei kai Esa joutunut kärsimään? Vastaus ei hirveästi lohtua tuonut, vaikka tutkija sanoikin ettei hän ehtinyt, koska törmäys oli niin raju ja Esa menehtyi välittömästi. En voinut  kuitenkaan miettiä muuta, kuin mitä Esa ehti tajuamaan. Ymmärsikö hän kuolevansa vai mitä hän ehti ajatella. Ja siihen en koskaan tule saamaan vastausta. Tutkija pahoittelee vielä kerran tapahtunutta ja esittää osanottonsa uudelleen. Hän lupaa ottaa yhteyttä, kunhan tutkinta etenee.