Taas ollaan menty viikon verran eteenpäin ja tänään on taas perjantai. Ennen perjantai oli paras päivä viikossa, kunnes siitä tuli elämäni synkin päivä. Enää se ei merkitse minulle mitään, se on samanlainen päivä muiden joukossa. Ennen siitä alkoi viikonloppu, nyt ei mitään. Tai valehtelen, jos väitän ettei perjantai merkitse minulle mitään. Kyllä se merkitsee. Nykyisin se on elämäni surullisin päivä. Ja sitä se on aina uudestaan ja uudestaan. Toisaalta tästäkin voi löytää ironiaa... Ennen perjantai tarkoitti minulle uuden elämän alkua eli tyttäremme syntyi perjantaina 23.2.2007. Se oli yksi elämäni ihanimmista päivistä. Tärkeä myös miehelleni, koska hänellä oli muutaman tunnin todella tärkeä tehtävä. Hänen tehtävänsä oli huolehtia pikku prinsessastamme niiden tuntien ajan, kun minä olin tokkuraisena nukkumassa leikkauksen jäljiltä. Ehkä nuo heidän kahdenkeskiset tuntinsa tekivät heidän suhteestaan erityisen, läheisen. En tiedä, mutta Esa koki isyytensä ihan eri lailla kuin esikoisen kohdalla. Tai ehkä tämän syntymän ihmeen kautta pääsi juonesta kiinni, tunsi itsensä tarpeelliseksi. Ja ennen kaikkea huomasi pärjäävänsä hienosti yksinkin noin pienen kanssa.

Puoli vuotta myöhemmin perjantaipäivän merkitys muuttui. Siitä tuli surun ja kaipauksen päivä. Päivä, jolloin mikään ei ollut enää ennallaan. Kaikki muuttui. Elämäni tärkein ihminen, lasteni lisäksi, oli ikuisiksi ajoiksi poissa. Tapahtuneesta jää  elinikäiset arvet sydämeeni, ei koskaan mikään tai kukaan voi korvata tätä menetystä. Hirveästi en jaksa ajatella elämäämme eteenpäin. Tällä hetkellä on vain nyt. Tosin totta kai menneet kummittelevat koko ajan mielessäni. Ja kaipaan mennyttä aikaa. Välillä mietin, että miten voin jatkaa eteenpäin. Miten selviän yksin? Minun ei pitänyt olla yksinäinen enää koskaan, meillä piti olla aina toisemme. Kauas sinne vanhuuspäiviin asti. Jo pelkästään kuolema itsessään on jotain kaukaista ja jollain tapaa sellaista, jota ei voi ymmärtää ja josta ei varmuudella tiedä mitä se tarkoittaa. Sitä ei kukaan voi varmuudella sanoa, mitä tapahtuu kun kuolemme. Voiko elämä todellakin päättyä siihen vai jatkuuko se jossain muodossa? Onko olemassa rinnakkaismaailma, josta voit tehdä vierailuja tänne rakkaimpiesi luo? Onko tämä se paikka, jossa harjoitellaan elämistä ja siellä jossain sitten oikeesti eletään ilman kipuja ja muita maallisia murheita? Jotenkin en jaksa uskoa, että se kaikki olisi tässä. Tämä rajallinen ihmiselämä.. Ehkä jos täällä tulee ahdasta, osa valituista ihmisistä pääsee jatkamaan elämäänsä jossain muualla. Voi kun joku voisi kertoa, että päättyykö kaikki todella kuolemaan vai alkaako elämä vasta siitä? Onko tämä maallinen elämämme jonkinlainen peruskoulu, jota seuraa korkeammat opinnot jossain muualla? Ja tuo tapa ja sen seuraus tekevät myös kuolemasta jotain hirveää. Se mitä en halua ajatella, mutta joka kummittelee mielessäni. Mielikuva Esasta, kun hän on onnettomuuden jälkeen kiinni autossaan. Näen sen kaiken sieluni silmin, enkä halua nähdä sitä.

Tänään meillä olisi taas juhlapäivä.. Tänään olisimme olleet yhdessä 4 vuotta ja 2 kuukautta. Tiedän, että Esa tulisi kukkakimpun kanssa kotiin. Sellainen hän oli aina. Huomaavainen ja osoitti rakkautensa pienin teoin. Hänen kanssaan tunsin itseni naiseksi isolla N:llä. Rakastetuksi ja halutuksi. Rakkautemme oli samanlaista kuin alussammekin. Aina yhtä suurta ja roihuavaa. Se perhosten lepatus mahassani, kun näin Esan. Ihan niin kuin seurustelun alussa. Tiesin ja tunsin joka solullani, että hän on se kuuluisa Herra Oikea, sydämeni valittu. Kumpikin oli sitä mieltä, että meidät on tarkoitettu toisillemme. Erottomattomat, jotka seilaavat valtamerta myrskystä toiseen. Nyt reissaan tuota valtamerta yksin ja pelkään, että hukun. Olen vain puolikas ilman Esaa.

Odotan, että vielä ilta pimenee. Sitten lähden tapaamaan rakastani hautausmaalle. Vien ruusuja ja kynttilän. Haudalla tunnen itseni rauhalliseksi, tosi nykyään tunnen itseni myös pohjattoman surulliseksi. Silti, en voi itkeä. Tiedän, että se helpottaisi. Ja tiedän, että kyyneleitä riittäisi. Niitä todellakin riittäisi, voisin ehkä jopa synnyttää niillä uuden valtameren. Tänään sytytän myös toisen kynttilän. Olemme menettäneet tällä viikolla yhden läheisemme, joka ei jostain syystä enää kestänyt tätä maailmaa vaan lähti täältä omasta tahdostaan pois. Taivaalle on syntynyt uusi tähti. Toisaalta lohduttaa ajatella, että Esa ei ole enää yksin tuolla jossain. Toisaalta tiedän, että Esa sanoisi tälle pojalle, että "voi vittu penska, minkä teit". Tiedän, että tätä Esa ei ainakaan olisi halunnut.

Olen minäkin ajatellut, etten jaksa tai en kestä tätä. Miksi minä jäin tänne paskaan maailmaan? Mikä ihmeen tarkoitus tällä oli? Miksi me ei saada olla yhdessä ja onnellisia? Olenko minä jollain tavalla vaikuttanut tähän, että asiat menivät näin? Aikailinko liikaa, olinko liian epävarma? Ehkä minun olisi pitänyt antaa itsestäni enemmän, mennä kihloihin, haluta naimisiin.. Mutta enkös minä tehnyt sitoumuksista suurimman antamalla meidän lapsillemme elämän? Emmekö tehneet ja saaneet nuo lapset yhdessä? Minusta se on valtava side kahden ihmiset välillä. Olisin voinut kirkossa luvata tahtovani rakastaa miestäni elämäni loppuun asti kunnes kuolema meidät erottaa, mutta mitä sekin nykypäivänä edes tarkoittaa? Sitä, että papin aamenen jälkeen, sinulla on lupa, lähes velvollisuus pettää aviopuolisoasi... Sananhelinää.. Mutta eikös lupaukset ole tehty rikottaviksi? Minusta rakkaus on ihan yhtä arvokasta ja merkityksellistä, ollaan sitä naimisissa tai ei. En tiedä mikä taika sillä on, että kun julkisesti tunnustaa rakkautensa, sen jälkeen monen parisuhteessa alkaa alamäki. On siis parempi olla avovaimo, ilman tuota i:tä joka tuntuu hankaloittavan niin monen yhteiselämää. Tuntuu kuin avioliiton solmiminen olisi se päämäärä, johon tähdätä ja kun sinne asti on päässyt, sen jälkeen suhteella ei ole enää merkitystä. Toista ei tarvitse enää kunnioittaa, eikä toiselle tarvitse olla enää "hyvä". Onko se se rajapyykki, jossa voi lopettaa teeskentelyn ja olla sitä mitä oikeesti on, vain päästäkseen naimisiin, vai mitä ihmettä toi on. Meille oli itsestään selvää, että suhteemme on ihan yhtä hyvä, olimme naimisissa vai emme. Joka päivä sitouduimme toisiimme, sitouduimme siihen ajatukseen, että olemme yhdessä huomennakin ja sitä seuraavana ja sitä seuraavana päivänä. Oli meillä toki vaikeaakin välillä, mutta halu olla yhdessä oli kaikkia vaikeuksiamme vahvempaa. Ja suhteemme olisi vahvistunut aina vain entisestään Periaate on vähän kuin vähitellen voimistuvalla hiusvärillä...

Näköjään pääsin aiheesta toiseen... Sitä kuitenkin mietin, että missä vaiheessa se jäi pois, että päivä kulki minuuttiaikataulun mukaan. Olikohan se tuo kellon siirtäminen talviaikaan, joka muutti sen, etten ajattele tuon kohtalokkaan elokuisen päivän kulkua. En tuijota kelloa koko ajan ja mieti mitä tapahtui siihen ja siihen aikaan. Tuossa tein sitä, tuohon aikaan Esa lähti, tuohon aikaan siltä tuli viesti, tuossa vaiheessa lähdin neuvolaan, tuossa vaiheessa meinasin soittaa Esalle mutta soitinkin siskolleni ja se oli väärä päätös, jota kadun lopun ikääni.... Jne. jne. Toisaalta on helpotus, etten koko ajan vahdi kellon viisareita ja elä tota päivää läpi. Ehdin tehdä sen kuitenkin monena perjantaina. Jokin muutti sen. Ehkä myös se vaikuttaa, että olen jollain tavalla pystynyt käsittelemään mielessäni tota onnettomuutta ja olen nyt niin pitkällä, että vaikken voi hyväksyä sitä, en voi myöskään muuttaa sitä. Se on jostain syystä tapahtunut ja sen kanssa on opittava elämään.