Tämä tässä on elämäni suurin tragedia ja menetykseni. Tämän kanssa kamppailen päivä kerrallaan eteenpäin ja toivon, että jonakin päivänä voin hyväksyä tämän tapahtuneen. En voi vieläkään ymmärtää, miksi perheelleni haluttiin tämä koettelemus. Miksi avomieheltäni vietiin elämä, minulta mies ja lapsiltani isä? Lisäksi jäi paljon muita ihmisiä suremaan mieheni kuolemaa. Joskus paremmalla ajalla kerron, mitä elämässämme tapahtui. Tästä on tapahtuneesta on kuitenkin kulunut aikaa reilu 2 kuukautta, silti surutyöni on vasta aivan alussa. En pysty käsittelemään vielä asiaa. Perjantaina tulee tapahtuneesta kuluneeksi 11 viikkoa, voin kertoa, että se on mielettömän pitkä aika olla erossa rakkaastaan. Varsinkaan kun sitä asiaa ei vielä edes kunnolla tajua. Tiedät, että toinen ei enää koskaan palaa luoksesi ja sinun pitäisi hyväksyä asia sydämessäsi. Järki kertoo minulle mitä on tapahtunut, mutta sydän ei halua ymmärtää eikä uskoa asiaa todeksi. Siksi paras keino suojautua pahimmalta tuskalta, on torjua tämä mieleni ulkopuolelle. Ja huomaan välillä miettiväni, mihin rakkaani oikein on kadonnut. Tiedän vastauksen, mutta kaikki tuntuu kuin pahalta unelta.

 Yöllä oli sitten satanut lunta tai oikeastaan aamuvarhaisella, koska olin puolen viiden aikaan aamulla edelleen hereillä kun Helmi valvoi ja itki. En tiennyt johtuiko itku puhkeavista ylähampaista vai siitä, että neiti oli liian väsyksissä ja olisi halunnut liikenteeseen. Helmillä on hirmuinen vimma nousta seisomaan tukea vasten ja koittaa kovasti kiivetä joka paikkaan. Myös konttaaminen on in. Nuo kolmisen viikkoa sitten opitut taidot häiritsevät kovasti Helmin unta. Eikä tuo hampaiden puhkeaminenkaan helppoa ja kivutonta ole. Eilen puhkesi 3 hammas eli vasen etuylähammas. Ja tuntuu siltä, että tänään puhkeaa toinen. Koitan tässä kirjoitellessani tuudittaa neitiä uneen sitteriä kiikutellen, mutta ei tunnu helposti luovuttavan tälläkään kertaa.

Tarvitsisin miestäni nyt enemmän kuin koskaan. Tuntuu epäreilulta, että joudun yksin pärjäämään kaikessa. Tiedän, että olen itse halunnut lapseni ja eikä siinä mitään, mutta välillä tässä tilanteessa on voimaton. Itselläni on paha olla, Onni kiukuttelee ja uhmaa joka asiassa, Helmiin koskee. Tuntuu, että välillä on ihan liikaa kestettävää. Ei mieheni ehkä olisi minua juurikaan näissä asioissa auttanut, mut olisin saanut kuitenkin tukea ja myötätuntoa. Ja olisin aina edes pieneksi hetkeksi voinut antaa toisen lapsista hänen viihdytettäväkseen, kun se tuntui olevan luontevinta hänelle. Ei ehkä niinkään hoivaaminen ja rauhoitteleminen, mut pelleilyllä sai paljon iloa aikaan ja molemmat muksut tuntuivat kovasti tykkäävän isänsä ilmeilystä.

Edelleenkin sataa lunta hiljalleen. Ovatkohan nämä pysyvät lumet? Sellaistakin pientä ja ehkä ennen merkityksetöntä asiaa kuin säätiedotusten katsomista yhdessä Esan kanssa, minulla on ihan älyttömän ikävä. Yhdessä aina katselimme minkälaista säätä oli seuraavaksi päiväksi ja viikoksi luvassa, ehkä siksi, että Esa teki työtään tien päällä, jolloin säällä on jonkin verran merkitystä. Nyt säälläkään ei ole enää mitään väliä. Ei ole enää miestä, jonka vuoksi pelätä jos sää on huono ja tiet liukkaita. Viime talvena olin monet kerrat sydän syrjällään, kun oli liukkaita kelejä. Nyt kesällä en osannut edes pelätä hänen puolestaan, kun hän oli töissä. Ajattelin vain, ettei hänelle voi mitään tapahtua. Ja sekin harha perustui siihen, että pidin hänen työautoaan turvallisena. Tiesin, että se on kuorma-auto ja jos siihen laittaisi kärryn perään, se olisi rekka. Ja tunnetusti rekat ovat teiden kuninkaita ja jättiläisiä, sellainen mahti jota minäkin olen tuolla liikenteessä pelännyt ja kunnioittanut ja tarkasti vahtinut aina ajaessani. Ajattelin, että jos joskus työmatkallaan törmäisi esimerkiksi hirveen, siinä ei varmastikaan kävisi huonosti. Ja se olikin pahinta mitä osasin ajatella tapahtuvaksi. Voi kuinka väärässä olinkaan!

Miten voikaan kaikki liittyä toiseen ihmiseen? Ihan kuin toinen olisi osa itseäsi tai kuin ilma, jota hengität ja joka on sinulle välttämätöntä voidaksesi elää. Miten riipaisevalta voikaan tuntua, kun tajuat miten paljon toinen on merkinnyt sinulle ja et koskaan voi olla enää tämän henkilön lähellä. Kuinka suurta tuskaa ja ikävää siitä voikaan tuntea. Ja tuleeko sille ikävälle ja kaipaukselle koskaan loppua? Ei paljon lohduta, vaikka tietää että se ikävä, suru ja tuska laimenevat ajan myötä. Kuitenkin tiedät, että se seuraa aina sinua sydämessäsi ja ajatuksissasi. Et pääse siitä koskaan kokonaan eroon. Toisaalta en kyllä haluaisikaan ikinä täysin unohtaa, enkä usko, että ihmistä joka on merkinnyt paljon ja on ollut suuri osaa elämääni, voisikaan koskaan unohtaa. Mutta haluaisin unohtaa tuon kivun, jota tuo kaipaus aiheuttaa. Pitkään tunsin vain vihaa, ärtymystä ja suuttumusta. Enkä mitään muuta, paitsi ikävää. Vieläkin tuo viha ja kiukku nousevat esiin aika ajoin.

En ole halunnut ajatella vielä koko asiaa. Esan kuolemaa. Onnettomuutta olen pyöritellyt päässäni sitäkin enemmän, mutta kuolema on paljon vaikeampi asia käsitellä ja se on ollut jossain taustalla. Olen yrittänyt sulkea sen kokonaan mielestäni ja koittanut elää niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kaikki on paljon helpompaa niin, kuin teeskentelen että kaikki on hyvin enkä ajattele asiaa. Kuitenkin se on koko ajan jossain tuolla alitajunnassa, piilee ja kytee pinnan alla. On kuin uinuva tulivuori, joka jossain vaiheessa purkautuu. En vain ole vielä valmis käsittelemään asiaa, en usko kestäväni sitä surua ja tuskan määrää, kun todella hyväksyn tapahtuneen. Vielä en edes voi sitä hyväksyä, vaikka tiedänkin tuon kaiken tapahtuneeksi.

Kaikki tuntuu niin ristiriitaiselta. Painajaisunelta. Epäuskoiselta. Unenomaiselta. Ihan kuin eläisin jonkun toisen elämää tai vähintäänkin seuraisin sitä sivusta. Sillä eihän tällaista voi tapahtua minulle, meille. Ei tää voi olla miun elämää. Tunnen hämärästi sen surun jossain sieluni sopukoissa, mutta silti se ei kosketa minua. Ei koska torjun tapahtumat niin voimakkaasti, en kuitenkaan kiellä tapahtunutta, koska tiedän kaiken tapahtuneeksi. En ole oikeastaan kieltänyt sitä koko aikana, koska tiesin heti, kun kuulin onnettomuudesta että Esa on kuollut. Tai tunsin sydämessäni, että hän on poissa. En tiedä miten, mutta vaistosin sen vain. En elätellyt toiveita selviytymisestä. Siinä en voinut huijata itseäni, mutta sen jälkeen olen onnistunut siinä loistavasti. Tietäminen ja asian hyväksyminen ovat ihan eri asioita. Järkytys on sitä luokkaa, että on helpompi olla ajattelematta asiaa ja sen seuraamuksia. Elän vain elämääni eteenpäin. Olen kuin Esa olisi jossain vain käymässä ja tiedän että huijaan itseäni turhaan, koska tiedän ettei hän voi enää tulla takaisin. Mutta en vaan voi ajatella kaiken lopullisuutta. Siirrän sitä hetkeä aina kauemmaksi ja kauemmaksi, jolloin joudun kohtaamaan tuon totuuden. En ole valmis antamaan vielä surulle valtaa, haluan pitää sen vielä toistaiseksi taustalla. Jonain päivänä sallin sen tulla, mutta en vielä tänään.

Ja sekin on hassua, että tätä kaikkea kokee niin monella eri tasolla. Välillä tuntee toisin, välillä toisin. Välillä suru koittaa tulla läpi turvamuurini, mutta pystyn työntämään sen kauemmaksi. Joskus pystyn kertomaan tapahtuneesta ihan kuin se olisi tapahtunut jollekin muulle ja olisin lukenut sen lehdestä. Välillä puhuessani siitä, liikutun ja minua alkaa itkettää. Ääneni sortuu ja nieleskelen kyyneleitäni. Tiedän, että tämä on tapahtunut meille. Mutta en halua myöntää sitä todeksi.

Yksi keinoa torjua raaka totuus, on pysyä poissa kotoa. Siellä olisi asiat pakko käsitellä, ollessani pois sieltä on helpompaa. Siellä huomaan, että Esa on poissa. Siellä hän on koko ajan ajatuksissani. Eilen käydessäni Onnin kanssa kotona siivoamassa, tuli monta kertaa de ja vu-kokemuksia. Olen kokenut tämän ennenkin. Tuli mieleen olohuonetta imuroidessani, että noin vuosi sitten imuroin samalla tavalla ja odottelin Esaa kotiin ja silloin olin raskaana. Esa tuli ja meni Onnin kanssa keittiöön, jotta sain siivota rauhassa. Ja samalla vyöryi ylitseni se valtava ikävä. Ja ajatus siitä, että tuleeko jokaiseen asiaan liittymään kaipaus ja ikävä kun jotain teen. Tuleeko kaikesta muistoja mieleen? Haluaisin niin Esan takaisin. Olisipa jossain sellainen haltijakeiju, joka voisi toiveeni toteuttaa...