Äitienpäivä tuli ja meni. Kaipauksella mietin Esaa ja muistelin menneitä äitienpäiviä. Meillä ei mitään varsinaisia traditioita ollut. Vietettiin yhdessä laatuaikaa oman perheemme kesken, söimme hyvää ruokaa, saatoimme käydä vähän ajelemassa jossakin. Sain Esalta kukkia ja äitienpäiväkortin, tänä vuonna ne jäivät saamatta. Aamukahvia en koskaan saanut vuoteeseen, koska heräsin aina pari tuntia ennen Esaa muksujen kanssa ylös. Enkä sitä kyllä häneltä odottanutkaan tai vaatinutkaan. Hän keitti minulle sitten kahvit myöhemmin ja hemmotteli muuten.

Kuitenkin tuo oli taas yksi sellainen päivä, jolloin kaipasin häntä hirmuisesti vierelleni. Nyt on ollut muutamia päiviä, jolloin olen itkenyt paljon. Ikävästä ja surusta. Itken tämän kaiken lopullisuutta. Välillä on hyvä olla, mutta välillä tuntuu, että kaikki on ihan perseestä. En minä tämmöistä elämää itselleni halunnut, mihin katosi elämäni? Rakastan häntä edelleen valtavasti, enkä usko sen tunteen koskaan katoavan. Välillä muistelen niitä suhteemme ikävämpiä asioita, yleensä kuitenkin mielessäni ovat kaikki iloiset muistot ja tapahtumat. Kun saisin edes hetkeksi käpertyä hänen syliinsä tai halata edes pienen hetken verran. Ikävääni helpotan tutuilla tuoksuilla tai esineillä. Rutistan jotain Esan paljon käyttämää paitaa tai tuoksuttelen hänen deodoranttiaan. En voi olla miettimättä, mitä kaikkea menetimme. Yritän miettiä, mitä kaikkea ehdimme kokea yhdessä, mutta en voi sulkea ajatuksistani sitä mitä olisimme voineet vielä saavuttaa. Mitä elämällä olisi ollut meille tarjottavana.

Suurta tuskaa ja surua aiheuttaa myös se, että menetin säästämäni Esan tekstiviestit ja kaikki tärkeät asiat ja muistiinpanot, jotka olin tallentanut kännykkääni. Niitä en enää koskaan saa takaisin =( Siellä oli myös tekstiviesti, jonka olin ajatellut näyttää joskus myöhemmin Helmille. Siinä olisi ollut hänen isänsä puolivuotis-onnittelut pikkuiselle. Ainoa konkreettinen asia, mitä oli jäljellä. Jotain mitä isä oli osoittanut lapselleen. Nyt Helmillä ei ole enää sitäkään. Suututtaa. Onneksi joillain vanhoilla liittymäkorteilla on joitain kauniita viestejä, joita Esa on minulle aikoinaan lähettänyt.

Rakkaustarinamme alkupuolella kännyköillä oli iso osa. Lähettelimme toisillemme kymmeniä ja taas kymmeniä viestejä päivän aikana. Muutamassa päivässä tekstareita kertyi useita satoja ja puhelinlaskut kallistuivat huimasti. Se oli tosi ihanaa aikaa! Tosin tekstittelimme vieläkin aika paljon toisillemme, paitsi että Esan työn takia juttelimme enemmän puhelimessa kuin tekstailimme.

Yritän ajatella positiivisesti elämästä ja elämämme jatkumisesta. Hyväksyttävä asia on se, että Esa ei palaa ja minun on opittava olemaan ilman häntä. Tultava toimeen jatkuvan ikäväni kanssa. On opittava elämään surun kanssa. Sen täytyy riittää, että Esa on sydämessäni ja ajatuksissani. Koskaan en häntä enää vierelleni saa, paitsi sitten joskus.

Viime viikolla kuulin järkytyksekseni, että eräs tuttavani on kuollut. Ei hänkään mikään vanha ollut, Esaa 3 vuotta nuorempi. Se tuntui tosi pahalta, sillä olin joskus häneen hieman ihastunut ja hän minuun. Ei tosin yhtä aikaa... Olen kuitenkin aina pitänyt hänestä ja ajatellut, että ehkä joskus tutustuisin häneen vielä paremmin. Meillä kuitenkin elämät kulkivat täysin eri suuntiin. Hänelläkin oli epäonnea matkassa ja elämän tie jäi liian lyhyeksi. En voi ummistaa silmiäni kuolemalta, sitä on  joka puolella. Olen alkanut miettiä sitä, että tekisin sellaisen toivomuslistan kuoleman varalta. Johon kirjoittaisin mitä haluaisin tapahtuvan sitten, kun minusta aika jättää. Yksi asia on ainakin se, että jos kuolen, haluan tulla haudatuksi Esan vierelle tai itse asiassa päälle, kun täällä on niin tapana. Olenkin jo varmistellut, että se on mahdollista ja sitä toivon. Todennäköisesti en kuole ihan lähiaikoina, mutta mistä sitä koskaan tietää. Sen tiedän, että meidän täällä olomme ei ole itsestään selvää ja mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa. Onko se sitten sattumaa vai kohtaloa tai ennaltamäärättyä, mutta se on varmaa, että jossain vaiheessa täältä lähdetään. Miten ja millon se tapahtuu, sitä me emme onneksi tiedä.