Jäin miettimään tuota avioliittoasiaa. En minä sitä vastaan ole, vaikka se siltä voikin vaikuttaa. Eikä mielipiteeni olisi erilainen, vaikka olisin itse naimisissa. Jotenkin vain avioliiton merkitys on muuttunut tässä ehkä noin parinkymmenen vuoden aikana. Tai ehkä aika on muuttunut ja ihmisten asenteet. Avioerokin on nykyään hyväksyttävä asia, kun vuosia sitten supistiin selän takana, jos joku oli eroamassa tai erosi. Ja ehkä ennen ihmiset pysyivät onnettomassa avioliitossaan, kun nykyisin ihmiset uskaltavat jättää sellaisen taakseen. Se on kyllä mielestäni hyvä asia. Miksi olla onneton, kun voi olla onnellinen? Omaa onnellisuutta saa ja pitää tavoitella! Sitä en tiedä, miksi niin moni suhde muuttuu avioliiton solmimisen jälkeen. Tuleeko siitä toisesta itsestään selvyys tai kun on päässyt rouva- tai Herra säätyyn (paitsi miehiä herroitellaan vaikka olisivat naimattomia, toisin kuin nuoret naiset ovat yleensä aina neitejä, tosin täytyy sanoa, että nykyään rouvitellaan hyvin nuoriakin ihmisiä. Varsinkin myynti-ihmiset.). Jokin kuitenkin muuttuu. Onneksi ei kaikilla kuitenkaan.

Avioliittoa olen tietenkin miettinyt, mutta se ei ole ollut koskaan minun unelmani tai haaveeni. En muista, miten kirjoitin siitä aiemmin. En ole koskaan halunnut sitä, mutta en ole täysin vastaankaan. Niin olen kyllä ajatellut, että jos oikea mies osuu kohdalle, niin miksei. Olen myös usein sanonut, että jos menen kihloihin tai naimisiin, teen sen vain kerran. Esan kanssa juttelimme usein kihlautumisesta tai naimisiin menemisestä. Hän oli se innokkaampi osapuoli, minä taas se joka kerta toisensa jälkeen jaksoin olla pitkin hampain. Ehkä sitten joskus. Joo, kyl mie haluan, mut en nyt. Olisin halunnut tehdä Esan onnelliseksi ja nyt täytyy myöntää, että minua kaduttaa, kun en suostunut yhteenkään hänen lukemattomista kosinnoistaan. Taustojani täytyisi tietää paremmin, jotta voisi ymmärtää kaikki tähän asiaan liittyvät asianhaarat. Sanon vain lyhyesti, että jos Esan äiti ei eläisi, olisin suostunut hänen vaimokseen milloin tahansa. Minusta vain tuntui, että jos suostun siihen, joudun tasapainoilemaan jatkuvasti ja käyttäytymään kunnolla. Joutuisin osoittamaan kunnioitusta hänen äitiään kohtaan, enkä pysty arvostamaan ihmistä, joka riepottelee henkilökohtaisia asioitamme ympäri kyliä. Puhuu minusta negatiiviseen sävyyn selkäni takana ja on nenäni edessä niin ystävää. Meidän asiamme eivät kuulu hänelle eikä hänen toimestaan kenellekään muulle. Inhoan juoruilijoita! Mutta hänhän ei juoruile, hän on vain avoin ihminen ja puhuu kaikkien kanssa kaikesta! Siinähän on ihan selvä ero!! Ajattelin kuitenkin, että jos avioituisin Esan kanssa, menettäisin osan itseäni, koska joutuisin teeskentelemään. Jos olemme niin sanotusti eri sukua, minä voin ja saan ilmaista mielipiteeni paljon kärkkäämmin eikä tarvitse kumarrella ketään. Ja ajattelin niinkin, että ennen en halua olla naimisissa Esan kanssa ennen kuin hänen äitinsä jättää meidät ja Esan rauhaan. Odotin siis napanuoran katkeamista... Nyt kadun, että en suostunut hänen kosintaansa. Olisin halunnut näyttää Esalle, että todella rakastin häntä ja rakastan vieläkin. Hänelle avioliitto oli tärkeä asia. Tärkeä sitoumus. Hän ei ymmärtänyt sitä miksemme voisi mennä naimisiin, jos kuitenkin aiomme olla loppuikämme yhdessä.

Sanoin hänelle monta kertaa, etten halua, että hän toistaa virheensä. Huomaa menneensä väärän ihmisen kanssa naimisiin. Esa oli siis aiemmin naimisissa ja pettynyt siinä pahasti. Sai siipeensä ja otti sen aika rankasti. Tiedän, miten koville se otti. En halunnut, että hän pettyisi minun suhteeni. Hän oli sitä mieltä, ettei pettyisi. On tietenkin muitakin syitä, miksi minua ei naimisiinmeno houkuttele. Toisin kuin moni muu morsian, minä vihaisin hääpäivääni. Vihaisin sitä keskipisteeksi joutumista. Maistraatissa olisin voinut mennäkin naimisiin, parin todistajan todistaessa avioliittomme solmimisen Mutta... Esa halusi kirkkohäät. Ja minulle hääpuvun, jossa on rakastamaamme sinistä. Valkoistahan minä en olisi voinut pukea, kun kukaan ei kuulemma uskoisi minua neitseelliseksi ja viattomaksi... Häävieraitakin laskimme joskus ja Esa päivitteli, että meille tulisi isot kirkkohäät, kun minun sukuni on niin suuri ja heillä on vain muutama ihminen. Eli ajateltu ja keskusteltu asiasta on. Kaikki jäi vaan toteuttamatta. Viimeeksi kesällä, hän kysyi haluaisinko mennä hänen kanssa naimisiin. 

Esaa kadutti suunnattomasti avioliittonsa. Lohduttelin häntä, että ajattele, että jos sitä ei olisi ollut, sinä et ole sitä mitä sinä olet nyt. Sinä et olisi samanlainen. Luulen, että menneisyys muokkaa meitä. Tekee meistä ne, joita olemme. Samalla tavalla minun menneisyyteni on muovannut minusta sellaisen kuin minä olin. Ja kummankin rikkoutuneet ja kipeät suhteet yhdistivät meitä. Ymmärsimme toisiamme sataprosenttisesti. Olemme kumpikin saaneet pahasti siipeemme. Olimme siipirikkoisia. Esa tosin oli ehtinyt jo toipua avioerostaan, mutta tietenkin se oli taustalla. Eikä sen unohtamista tietenkään auttanut se, että jokaiseen viralliseen paperiin, jossa kysyttiin siviilisäätyä, hän joutui ruksimaan ruudun, jossa luki eronnut. Minun lähes 8 vuoden suhteeni päättyi huhtikuussa ja Esan kanssa aloimme seurustella lokakuussa. Elokuussa päätin, että nyt riittää entisen perään haikailu ja on aika alkaa elää.

Esan avioliitto ja sen aikaiset tapahtumat, pettämiset ym. varjostivat meidän suhdettamme. Siis suhteemme alkuaikoina. Ex-avomieheni oli silloin vielä elämässäni mukana "kaverin" ominaisuudessa. Eli välillämme ei ollut minun puoleltani enää mitään, hän kävi välillä kahvilla ja juttelemassa. Tosin hänhän olisi halunnut palata yhteen, mutta tavattuani Esan en todellakaan halunnut palata entiseen. Hassua, kun vasta kesällä olisin tehnyt ihan mitä vaan, että olisin saanut exäni takaisin. En alkuun ymmärtänyt, miksi Esa oli vastaan exäni käyntejä, kun välillämme ei ollut mitään. Vasta hänen kerrottuaan vaimonsa touhuista ymmärsin hänen kantansa. Esa oli mustasukkainen ja pelkäsi menettävänsä minut. Ja hän kirjoittikin minun tekeväni pesäeroa entiseen. Ja koska olimme olleet vasta hyvin vähän aikaa yhdessä, hän ajatteli minun valitsevan menneisyyteni. Voi kuinka väärässä hän olikaan! Ei minun tarvinnut edes miettiä mitä haluan tai kenet. Eikä sellaista valintatilaisuutta edes ollut. Sydämeni tiesi, että olen oikean ihmisen kanssa. Minä tiesin, että hänen kanssaan on minun tulevaisuuteni. Exäni kanssa pistin välit kokonaan poikki, luovuin yhdestä ihmissuhteesta, osoittaakseni Esalle, että hänen pelkonsa on aiheeton. Tosin mielestäni oli väärin, että jouduin tekemään tuollaisen uhrauksen, koska exälläni oli ongelmia ja olin ainoa ihminen, jonka kanssa hän puhui asioistaan. Minulle hän avautui. En halunnut kuitenkaan vaikeuksia Esan ja minun suhteeseeni ja jätin menneisyyteni kokonaan taakse. Esa odotti minulta samaa minkä hän oli tehnyt entisensä kanssa. Hän tosin sanoikin minulle, että mitä jos hän menisi ex-vaimonsa kanssa kahville, tosin sitä en tekisi, mut ajattele, miltä siusta se tuntuisi? Sanoin vaan, että ei miulla oo mitään sitä vastaan, kun niiden suhde on ohi. On ollut pitkään. Jouduin vakuuttelemaan Esalle pitkään, etten ole samanlainen kuin hänen ex-vaimonsa. En loukkaisi häntä koskaan samalla tavalla. Kerta toisensa jälkeen sain sanoa, että me olemme eri ihmiset. Jos J on tehnyt hänelle niin, ei se tarkoita, että minäkin tekisin. Minä en käyttäydy niin. En enää. Esa oli ensimmäinen, jota en pettänyt. Ja jota todella rakastin.

Sen tiedän, että Esa olisi ollut onnellinen, jos olisimme avioituneet. Ja olen minäkin sitä miettinyt paljon, nyt Esan kuoleman jälkeen. Olisin minäkin halunnut, vaan en uskaltanut. Ja tiedän, että Esa vihaisi sitä, jos tietäisi (ja voi olla, että tietääkin), että hänen virkatodistuksessaan on lause "kuoli eronneena". Sitä hän ei olisi halunnut. Ja jos hän olisi kuollut luonnollisesti, ei hänen olisikaan tarvinnut kuolla eronneena. Jossain vaiheessa olisin lunastanut lupaukseni. Mehän sovimme 20. toukokuuta 2006, että jos Lordi voittaa Euroviisut, me menemme naimisiin. Ja sehän voitti. Me olimme aina ajatelleet, että olemme kuin luodut toisillemme. Ja tuo tuntui ihan kohtalolta. Onhan se nyt ihme, että Suomi voittaa Euroviisut. Eli kyllä meidän pitäisi mennä naimisiin. Totuus kuitenkin on, että vaikka olisimme oikeasti ruvenneet järjestelee häitä, niin emme varmaan olisi avioituneet vielä tänä kesänä, eikä ehkä vielä ensi kesänäkään. Ehkä sitten kun olisimme olleet 5 vuotta yhdessä. Eli todennäköisesti vasta kesällä 2009. Tai ehkä vuonna 2010. Se olisi ollut sellanen vuosiluku, josta minäkin olisin osannut laskea kuinka monta vuotta olisimme olleet naimisissa eli mukava pyöreä vuosiluku. Sanon näin, koska me naureskelimme monesti minun matikkaneroudelleni. Voin nytkin kuulla Esan kuittailevan minulle. Voi sentään, kuinka paljon rakastinkaan häntä ja kuinka paljon menetin. Tiedän, että meidän suhdettamme avioliitto ei olisi tuhonnut. Se olisi vain parantunut entisestään. Esa piti minua nytkin kuin kukkaa kämmenellä. Hemmotteli, toi kukkia, kehui ja sanoi kauniita asioita. Parasta oli se, kun hän katseli minua rakkauden täyttämillä silmillään. Katsoessani hänen silmiin, tunsin kuinka paljon hän minua rakastaa. Ja minä rakastin häntä.