Eilen oli taas astetta hankalampi päivä. Kaikki oli suhteellisen hyvin, kunnes bongasin Onnin huoneen lattialle tipahtaneen taitetun A4-paperin. Ojentaessani käteni poimiakseni sen lattialta, aavistin mitä se sisältää. Silti avatessani paperin ja katsoessani siinä olevaa kuvaa, purskahdin lohduttomaan itkuun. Se oli kuva Esan onnettomuuspaikalta. Voi kuinka rutussa hänen autonsa olikaan. Tuijotin kuvaa ja mietin, että tuolla puristuksissa Esa oli. Miten siellä voi olla joku? Eihän koko ohjaamoa edes ole? Ja miten ihmeessä onnistuin silloin huijaamaan itseäni, ettei auto ollut kovinkaan pahasti romuttunut ja että Esa olisi vain lyönyt päänsä ikkunaan? Miten ihmeessä en tajunnut sitä silloin, kun näin kuvan ensimmäisen kerran? Itsesuojelua, väittävät viisaammat. Asia on helpompi kestää, kun sitä vähän kaunistelee.

Vieläkin on päiviä, jolloin tunnen itseni todella järkyttyneeksi. Kauhistelen tapahtunutta ja Esan kohtaloa, onnettomuuden rajuutta ja epäreiluutta. Elämän haurautta ja ennalta arvaamattomuutta. Minulla on ihan ihmeellisiä mielikuvia onnettomuudesta. Ajattelen, että se oli kuin joku yrittäisi tappaa kärpästä kärpäslätkällä. Pahaa aavistamaton kärpänen ikkunassa tai jollain muulla pinnalla ja kärpäslätkä heilahtaa ja kärpänen on poissa. Jotenkin yhtä murskaavalta ja vain pienen hetken kestävältä tuntuu tuo Esan kuolemakin. Hän ajelee pahaa aavistamatta ja iloisissa tunnelmissa, alkaahan illalla kesäloma, ja hetken kuluttua hänen verkkokalvoihinsa piirtyy jotain odottomatonta... Mitä hän näkee? Sitä mietin. Mitä hän kerkee ajatella? Sitäkin mietin. Näkeekö hän kuinka rekka kääntyy vastaantulijoiden kaistalle ja törmää henkilöautoon vai mitä hän näkee kirotessaan? Oletettavasti sen hän on nähnyt ja lähes saman tien rekan kuljettaja on kääntänyt jyrkemmin ajoneuvonsa ajaakseen rekkansa tieltä pois.

En voi sille mitään, että nämä ajatukset piinaavat minua jatkuvasti. Voi olla, että ne tulevat kiusaamaan minua koko loppuelämäni ajan. Ehkä en saa koskaan rauhaa tältä, koska en saa kysymyksiini vastauksia. Kun ihminen kuolee luonnollisesti, näitä kysymyksiä ja asioita ei tarvitse miettiä. Vanhuus on looginen syy kuolla. Sairaudenkin kohdalla voi miettiä ja kysellä, että miksi juuri tämä ihminen sairastui sen ja sen ikäisenä tai mitä pahaa hän on tehnyt ansaitakseen tämän? Onnettomuuksissa mietityttää varsinkin, jos syytön kuolee. Esakin oli vain uhri, osui väärään paikkaan väärään aikaan. Hän ei voinut vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Ei todellakaan osannut odottaa, että tuo aamu oli hänen elämänsä viimeinen aamu. Hän odotti loman alkua ja oli todella hyvällä tuulella. Ei todellakaan mitään kiirettä minnekään. Yksi päivä ja sitten viikon verran aikaa tehdä ihan mitä vain. Ei aikatauluja, ei työtä, ei kutostien villiä länttä. Toki jos onnettomuuden aiheuttaja kuolee, on sekin hänen omaisilleen traagista ja surullista. Mutta tuntuu niin epäreilulta syyttömän osapuolen kannalta, jos hän menettää henkensä.

Välillä mietin, että oliko Esaa edes olemassa. Mikään ei tunnu todelliselta. Minne hän hävisi ja minkä takia? Miksi hän? Miten elämä voikaan muuttua hetkessä ihan toiseksi, miten ihmiset voivat kadota yhtäkkiä, lakata olemasta? Miten siitä selviää? Kaikki luulevat, että minulla on jo helpompaa. Pintaa syvemmällä kaikki ei ole kunnossa, en ole päässyt tapahtuneen yli enkä tiedä pääsenkö koskaan. Hyväksyminen tuntuu edelleen vaikealta. Tiedän, että tämän kanssa on elettävä ja Esaa ei saa takaisin, mutta kuitenkin jollain ihmeellisellä tavalla en voi lakata toivomasta, että hän kuitenkin palaisi.