Välillä olo tuntuu todella riittämättömältä ja voimattomalta =( En tiedä, miten voin auttaa pientä poikaani hänen omassa surussaan. Eilen kuulin, että 3-vuotias poikani syyttää itseään isänsä kuolemasta. Miten saan hänet vakuuttuneeksi siitä, ettei se ole hänen syytään. Ei todellakaan ole. Jotenkin ihmeellisesti hän kuitenkin ajattelee niin. Tuntui kurjalta katsoa, kun hän leikki hartiat lytyssä kyynelsilmin ja oli sitä mieltä, että hän on aiheuttanut iskän kuoleman. Eihän pienet lapset saa teoillaan vanhempiaan kuolemaan. Kuitenkin hän on sitä mieltä, että hänen syytään se on.

Tuntuu niin väärältä kaikki. Pitäisi jatkaa eteenpäin, mutta se on niin vaikeaa. Joka puolella on vastassa ongelmia ja mietittäviä asioita. Luulisi, että kun menettää rakkaansa ja perheenjäsenensä, yhteiskunta tekisi eteenpäin menon mahdollisimman helpoksi. Mutta ei. Ihmisen kuolema aiheuttaa läheisilleen paljon selvitettäviä asioita, varsinkin jos kyseessä on tapaturmainen kuolema ja mukana on esim. vakuutusyhtiö. Välillä tuntuu, ettei jaksa ees yrittää. Ja sit lisäksi lapsen paha olo ja itsesyytökset. Mielestäni ihan liian suuri taakka noin pienen lapsen kannettavaksi.

Onneksi Helmi ei ymmärrä asioista mitään, kun on vasta 9-kuukauden ikäinen, päivän yli puolivuotias oli isänsä menettäessään. Toki hänelle nämä asiat tulevat eteen sitten myöhemmin. Ja surullista on se, että hänelle ei jää minkäänlaisia muistikuvia isästään. Hän ei muista olleensa ikinä isänsä sylissä, isänsä hoitaneen häntä tai leikkineen hänen kanssaan. Silti hänellä on ollut isä. Vaikkakin vain puolen vuoden ajan, mutta silti. Ehkä Helmikin tulee joskus kaipaamaan ja suremaan sitä, ettei hän saanut olla isänsä kanssa ja luoda yhteisiä muistoja yhteisestä elämästä.

Onnin kohdalla asiat ovat toisin. Hän kerkesi tutustua isäänsä, hän ehti leikkiä ja viettää aikaa isänsä kanssa. Hän ei ehkä tiedä mitä kuolema tarkoittaa, mutta hän tietää mitä isä tarkoittaa ja mikä isä on. Ja ettei isä enää voi olla hänen kanssaan. Onni halusi lähettää iskälle uuden kuorma-auton taivaaseen, että iskä voisi tulla takaisin. Jouduin selittää hänelle, ettei isä voi tulla takaisin eikä taivaaseen voi lähettää kuorma-autoja. Jos joku kuolee, hän ei enää koskaan voi olla niiden kanssa joita rakastaa eikä ne ihmiset joita hän rakastaa, voi enää koskaan nähdä tätä kuollutta ihmistä.

Itse kylläkin toivon, että kuolleet ihmiset pääsevät meidän lähellemme ja voivat seurata meidän elämäämme, vaikka me emme näekään heitä. Toivon todella, että he ovat täällä meidän kanssamme. Meidän suojelusenkeleinämme.