Eilinen päivä oli taas yksi niistä päivistä, jotka olisin halunnut jättää väliin. Liikaa muistoja, onneksi sentään hyviä. Mutta inhottava muistutus taas siitä mitä olemme menettäneet. Aika kuluu päivä kerrallaan eteenpäin, perjantait juoksevat sen aikataulun mukaan kuinka elimme elämäämme tuona elokuisena perjantaina. Kyttään kellosta milloin tein mitäkin ja mitä tapahtui.

Viime isänpäivä oli Esan ensimmäinen "todellinen" isänpäivä, kun Onnikin oli ehtinyt täyttää jo 2 vuotta. Tarkoitan tuolla sitä, että isänpäivä ei ollut vain minun järjestämäni vaan Onni oli touhussa mukana. Minä olin myös tuolloin raskaana ja olimme ihan mielettömän onnellisia. Odotimme innolla uutta perheenjäsentä. Ja tämän lapsukaisen kanssa Esa ei saanut juhlistaa yhtään isänpäivää eikä tämä meidän tyttäremmekään saanut viettää sitä isänsä kanssa. Emmekä me kaikki 4 sitä kokonaisena perheenä. Veimme isälle kahvit lisukkeineen sänkyyn ja lahjat myös. Onnin kanssa laittelimme aamulla iskän aamiaistarjotinta kuntoon ja hiivimme makkarin oven taakse hihitellen. Ja voi sitä Esan leveää hymyä, kun hän näki meidät.

Tänä vuonna Onni olisi ymmärtänyt vielä paremmin isänpäivän merkityksen ja juhlimisen sen kunniaksi. Olisi voitu yhdessä tehdä iskälle korttia ja miettiä lahjaa. Sen sijaan veimme iskän haudalle kynttilän, johon olin kirjoittanut meidän terveisemme ja isänpäivätoivotuksemme. Lapset eivät koskaan voi tehdä hänelle kortteja ja omatekoisia lahjoja eikä Esa saanut koskaan kokea sitä miltä tuntuu saada jotain lapsien itsetekemää. Se tuntuu niin kamalan pahalta ja epäreilulta. Olimme kuitenkin ajatelleet tulevaisuutta eteenpäin ja miettineet jopa välillä teini-ikäisten lasten kasvattamista.

Nyt joudumme keksimään uudet tavat viettää isänpäivää ilman isää. Onhan meillä pappa ja ukki, joita voimme kuitenkin muistaa. Mutta ei se lohduta. Toivon todella, että Esa pystyy jossain seuraamaan meidän touhujamme. Sitä olen todella usein miettinyt, että mitä oikeasti ihmiselle tapahtuu, kun hän kuolee. Onko olemassa todellakin tuo paljon puhuttu taivas vai siirtyykö kuollut johonkin rinnakkaismaailmaan? En haluaisi uskoa, että kuoleman jälkeen ei olisi enää minkäänlaista elämää. Haluaisin ajatella, että mieheni voisi halutessaan seurata meidän elämäämme. Että hän olisi joskus meidän tietämättämme vieressämme. Haluan ainakin uskoa, että se olisi mahdollista. Itsekin etsin aina sitä kirkkainta tai tuikkivaa tähteä taivaalta, iskän tähteä. Jotenkin se helpottaa oloa edes vähän.

Asioista kirjoittaminen todellakin auttaa. Saamme tosin ulkopuolista apua tämän asittelun käsittelyyn. On psykologia ja kasvatus- ja perheneuvolan tätejä keskustelemassa miun ja Onnin kanssa. En uskonut, että puhumisesta on mitään hyötyä mutta kyllä sekin vähän oloa helpottaa. Jotenkin vaan tuntuu hölmöltä, kun tämä ei kosketa minua millään lailla. Välillä tunnen jotenkin etäisesti sitä surua ja alkaa itkettää, mutta se menee ohi. Onkohan minusta tullut kylmä ja tunteeton? Olenkohan onnistunut tämän myötä kovettamaan itseni? Toisaalta en usko, koska olin ennen tätä onnettomuutta äärimmäisen herkkä. Onnin raskauden alusta olen elänyt tunneherkästi, liikuttunut kaikesta todella herkästi. Vuodattanut kyyneliä, kun hirvi on jäänyt auton alle ja se on kuollut tai jouduttu lopettamaan. Siksi ihmettelenkin miksen nyt itke tai en tunne juurikaan mitään. Se tuntuu ihmeelliseltä, koska tuo herkkyys ja tunteellisuus ovat olleet osa minua ainakin tuohon onnettomuuspäivää edeltävään päivään asti. Ehkä se on sitä, että järkytys on niin suurta ettei sitä voi myöntää itselleen. En tiedä, ajatukset ovat aina niin sekaisin. Tai ehkä ne ovatkin liian järjestyksessä. Tiedä sitten.

Normaalioloissa tai entisessä elämässäni tuo Jokelan juttukin olisi saanut minut liikuttumaan ja olisin joutunut pyyhkimään kyyneleitä poskiltani. Nyt sekään ei tuntunut miltään. En pysty tuntemaan ees myötätuntoa niitä kohtaan, jotka menettivät tuossa tapahtumassa omaisiaan. Tiedän, että pahalta se varmasti tuntuu. Mut kun ei tää oma kohtalokaan kosketa, ni ei sit vissiin muidenkaan. Ihan ihmeellistä =(