Tänään, kuten jokainen perjantai Esan kuolemasta lähtien, olen kuunnellut Eppujen "Tähdenlennon tiellä" -biisiä. Se on minulle tärkeä siksi, että se liittyy vahvasti yhteiseen historiaamme. Ihan seurustelumme alkuaikoina kuuntelimme sitä toistemme kainolossa istuen. Esalla, hämärässä ja pikkuisen alkoholia nauttien. Tunsimme suurta yhteenkuuluvuutta ja meistä tuntui, että tarinamme on tähtiin kirjoitettu. Kaikki tuntui niin hyvältä, kauniilta ja oikealta. Olin löytänyt sen ihmisen, jota olin aina etsinyt. Ja Esa oli löytänyt sen, jota hän oli aina etsinyt. Olimme löytäneet tähtemme ja lähdimme yhdessä tähdenlennon tielle. Sydämet avoinna ja rakkautta puhkuen. Muistan, että Esa soitti minulle tuona iltana kaikki itselleen tärkeät kappaleet ja välillä kertoi elämästään. Koskaan kukaan ei ole päästänyt minua samalla tavalla elämäänsä, eikä kukaan ole kertonut minulle samalla tavalla itsestään. Sillä hetkellä rakastuin häneen. Tiesin, että hän on elämäni mies.

Eppu Normaali: Tähdenlennon tiellä

Lähdössä tähtiin
jotka yhdessä nähtiin
sano, etkö seuraisi minua retkelle tälle
hyvästit jättäisit elämälle

Maailma hukkuu hätään ja paskaan
eikä pelkoa torju ase paraskaan
Tuletko mukaan jos lähtisin muille
planeetoille, tähdille, kuille

kertosäe:
Tiedäthän että se on unelmaa
ei muuten voi pakoon päästä maailmaa
tulisitko silti vaunuihin vaivaisiin,
toivioretkelle taivaisiin

Lähdemme luo tähtemme
sinne tein tien, sinne sut vien
silmämme suljemme,
tähdenlennon tiellä kuljemme

Lähdimme tähtiin
meidän lähtevän nähtiin
tähdenlennon tiellä sinua lemmin,
maailma räjähti myöhemmin

kertosäe

Lähdemme luo tähtemme
sinne tein tien, sinne sut vien
silmämme suljemme,
tähdenlennon tiellä kuljemme
(3x)

Tänään tieni vie taas rakkaani luo. Sytytän Esalle kynttilän ja vien ruusuja hänen haudalleen. Ihan niin kuin joka ikinen perjantai. Kävin eilenkin hänen haudallaan. Minun oli vain pakko. Oli niin kamalan kova ikävä. Minun oli käytävä kertomassa se hänelle. Vaikka kyllä Esa tietää. Uskon, että hän seuraa elämäämme jossain tuolla kaukana. Siellä tähtien maassa. Taivaalla. Välillä olen tuskissani miettinyt, että mitä minä teen täällä. Miksi minun täytyy elää, kun hän ei voi? Välillä tuntuu vaikealta jatkaa, mutta en voi lopettakaan elämistä. Minulla on lapset, joista minun on huolehdittava. En voi pettää heitä. Heidän vuokseen minun on jaksettava. Esa elää heissä ja kun kosketan heitä, kosketan jollain tavalla myös Esaa. Tuntuu ihanalta tietää, että hänestä on jotain jäljellä. Toisaalta välillä tuntuu tuskalliselta katsoa lapsia. Välillä haluaisin vaan unohtaa kaiken, mutta koskaan en voi. Lapset muistuttavat minua isästään ja heidän kauttaan hän tulee aina olemaan huutomerkkinä elämässäni.

Sinisiä ruusuja rakkaalleni. Esan hautajaisissa minä ja Onni heitimme hautaan Esan arkun päälle siniset ruusut. Minä heitin minulta ja Helmiltä ja Onni heitti oman ruusunsa. Siniset ruusut siksi, että sininen oli Esan ja minun lempivärini. Siniset ruusut olivat minun ja lapsiemme rakkauden osoitus Esalle, "Rakkaus ei koskaan kuole sydämistämme. " Välillä olen vienyt sinisiä ruusuja rakkaani haudalle, haluan, että hän tietää minun käyneen siellä. Jos sinisiä ruusuja ei ole saatavilla, vien vaaleanpunaisia. Tummanpunainen on rakkauden väri, mutta minä rakastan vaaleanpunaista. Ja haluan antaa hänelle jotain sellaista, jota rakastan. Hupsua ajatella, että ruusujen väristä Esa tietäisi minun olleen siellä. No, tytön hupakoksi hän minua usein sanoikin.

Tämä kuva on hautajaisten jälkeiseltä viikolta. Tilaamani hautakivi ei ollut vielä valmis eikä asennettu paikalleen. Laitan siitä kuvan, kunhan löydän levykkeen jolla se on.

Suututtaa, että toisen ihmisen virheen takia joudumme elämään ilman miestäni. Lapset kasvavat ilman isäänsä ja Helmille hän tulee olemaan taruolento, koska hänelle ei jää isästään kokemusperäistä mielikuvaa. Onnille onneksi jää jotain muistikuvia ja niitä minä koitan pitää elossa. Lapsille suru on armeliaampaa, minulle varmasti paljon vaikeampaa. Lapsen menettäminen olisi ihan hirveää, mutta niin on puolisonkin. Esan äiti tuo jatkuvasti ilmi, että hänen surunsa on suurempaa, kun hän menetti poikansa. Voin kuvitella miltä tuntuisi menettää oma lapsensa, kun Onni melkein kuoli 8,5 kuukauden iässä. Pienen hetken ajan luulin menettäneeni hänet. En väheksy Esan äidin surua, mutta mielestäni suremista ei voi asettaa tärkeysjärjestykseen. Lisäksi ihmiset kokevat surun toisella tavalla. En tiedä miksi hänelle se on niin tärkeää, tuoda esiin sitä, että lapsen menettäminen on isompi juttu kuin puolison. Hän ei ehkä koskaan saa tietää, miltä tuntuu menettää oma miehensä. Ehkä siksi, että hän todisteli olevansa minua tärkeämpi Esan eläessä. Olivathan he toki läheisiä, mutta kuten Esakin minulle sanoi. Vanhempiaan ei voi valita, mutta rakkaansa voi. Tiedän, että hän rakasti minua ja olin tärkeä hänelle. Se riittää minulle. Minun ei tarvitse todistella kenellekään olevani se tärkein ja läheisin ja jolle Esa kertoi kaiken. Ja kummallista tulee useinkin ilmi asioita, joita rakas poika ei ollutkaan kertonut rakkaalle äidilleen. Minulle tärkeimpiä elämässäni ovat lapseni ja Esa. Sen jälkeen tulevat vanhempani ja sisareni. Ja kun ihmisiä yleensä kuuntelee, niin näinhän se tuntuu useimmilla menevän. Lapset (siis aikuiset lapset) irrottautuvat vanhemmistaan, kun taas vanhemmilleen lapset pysyvät aina rakkaimpina ja tärkeimpinä. Se on se elämän kiertokulku.

Eilen taas huomasin, että olen puhunut vihaisesti siitä venäläisestä rekkakuskista. Sama suuttumus paistoi Onnin puhuessa venäläisestä rekkakuskista ja iskän onnettomuudesta. En halua opettaa lapsiani vihaamaan venäläisiä. Jos yksi mokaa, ei se tarkoita, että he kaikki olisivat samanlaisia. Tosin liikenteessä kyllä ovat.