Tänään on taas jotenkin kamalan hankala päivä, pinna on ollut kireällä heräämisestä lähtien eikä tunnetila tunnu tästä paranevan... Onni ei ainakaan tilannetta helpota yhtään, se on jos vaan suinkin mahdollista, normaaliakin vaikeampi. Ja Helmi on älyttömän väsynyt. Ja niin olen minäkin. Vittu, mie en jaksa tätä paskaa enää yhtään enempää.. Mut tää on miun elämää. Lähden varmaan vanhempieni luokse, että saan vähän huilata.

Tiedän, mistä tänään kiikastaa. Tunnistan olotilani jo vallan hyvin. Olen taas tosi vihainen ja suuttunut. Ihan niin kuin onnettomuuden jälkeen. Tiedän kyllä mistä kaikki johtuu. Eilisestä. Ajoimme kahdesti Esan onnettomuuspaikan ohi. Ja en voinut kummallakaan kertaa estää kyyneleitä vierimästä poskilleni. Olen menettänyt hänet, jota rakastan. Mutta miksi? Eilen oli Jannen hautajaiset. Tuntui todella pahalta. Tärisin ja pidättelin kyyneleitä. Kaikki tuntui niin tutulta. Sama tilanne. Kappeli. Arkku. Pappi. Monet vieraista olivat tuttuja n. 3,5 kuukauden takaa. Viimeeksi nähtiin samoissa merkeissä. Esan hautajaisissa. Tosin sen päivän elin jossain sumupilven kätköissä. En muista juurikaan mitään, joku tilanne laukaisee muistikuvia mieleeni tuolta päivältä tai jos joku kertoo minulle hautajaisista, niin muistan hämärästi tapahtuneen. Nyt tunsin niitä tunteita, joita minun olisi pitänyt tuntea Esan hautajaisissa. Mutta tunteeni olivat silloin täysin jäissä, olin tunteeton. Vain matkalla kappeliin vuodatin muutaman kyyneleen ja sit jotenkin ihmeellisesti, olin kuin jokin robotti. Mekaaninen kone, joka meni eteen päin.

Jannen hautajaiset avasivat taas uusia ja vanhoja haavoja. Ja valtavan ikävän. Ja sen tuskan. Vihan ja kiukun. Se saatanan ryssä minkä teki meille. Ja Jannelle. Tai ei sitä tiedä, olisi tämä voinut tapahtua, vaikkei Esa olisi kuollut. Tai sitten ei. Sitä ei voi tietää. Mutta sen tiedän, että molemmat ovat poissa. Ikuisesti. Lopullisesti. Monen monta ihmistä suree menetystään. Jannen vanhemmille ja sisaruksille en osannut sanoa juurikaan mitään. Kaikki tuntuu niin lattealta. Sanat. Parempi olla hiljaa, ettei vahingossa sano mitään väärää. Sureva ihminen ei ajattele samalla tavalla kuin ihminen, joka ei koe menetystä samalla tavalla. Jolle menetys ei ole yhtä suuri. Olen kokenut suuren surun, mutta suruni on erilainen kuin Jannen vanhemmilla ja sisarilla. Minä tiedän miten Esa kuoli, mutta en tiedä miksi. Niin tietävät Jannen vanhemmatkin, miten Janne kuoli. Mutta syy miksi hän teki itsemurhan on täysi mysteeri. Se olisi helpompi ymmärtää ja hyväksyä, jos tietäisi mikä on hänet saanut tekemään sen. Siihen ei saa koskaan vastausta. Kuten minäkään en saa koskaan vastausta siihen, miksi Esa joutui väärään paikkaan väärään aikaan. Kaikki oli sekunneista ja metreistä kiinni. 20 metriä olisi riittänyt pelastamaan hänen henkensä. Tai pari kolme sekuntia. Jos hän olisi ollut siinä pari sekuntia aiemmin tai myöhemmin. Mutta ei. Hän oli siinä juuri silloin, kun siinä ei olisi pitänyt olla. Kaikkein pahimpaan aikaan. Ja minä tulen aina uudestaan ja uudestaan miettimään tuota onnettomuutta. Ja syytä siihen miksi se tapahtui. Enkä koskaan saa siltä rauhaa. Miksi toisella ei ollut pienintäkään mahdollisuutta selviytyä. Ja jos Onni on syyttänyt itseään, niin kyllä olen minäkin. Luulen, että puhelinsoittoni olisi pystynyt pelastamaan hänet. Siitä syytän itseäni koko loppuelämäni. Etten soittanut. Silläkin uhalla, että olisin voinut onnettomuushetkellä olla itse puhelimessa hänen kanssaan. Tosin sitten syyttäisin itseäni siitä, että soitin hänelle ja hän kuoli siksi, kun puhui kanssani ajaessaan.