Nyt on lähellä se hetki, jolloin kokeilemme paluuta omaan kotiimme ja omaan arkielämäämme. Huomenna olisi edessä tuo suuri päivä. Toisaalta tekisi mieli sanoa vihdoinkin... Toisaalta jo. En tiedä olenko vielä valmis siihen, eikä se selviäkään muuten kuin kokeilemalla. Tiedän ettei se tule olemaan helppoa. Mutta on aika päästää suru sydämeeni ja ajatuksiini. En voi loputtomiin paeta sitä. Surun ja tuskan on annettava tulla ja tiedän, että ne tulevatkin. Olen yrittänyt työntää kaiken ajatuksieni ulkopuolelle ja olenkin onnistunut siinä paremmin kuin hyvin. Nyt olen viettänyt enemmän aikaa kotona ja suojamuurini alkaa murtua. Tiedän sen siitä, että se sama herkkyys ja liikuttuneisuus on alkanut tulla esiin minusta, mikä aina ennen tuli kuin luin jotain surullista tai oikein iloista tai näin jotain sellaista telkkarissa. En ole tuntenut myötätuntoa, surua tai iloa kenenkään puolesta. Päivittäin tapahtuu kaikkea hirveää ja liikuttavaa ja minusta ei ole tuntunut miltään. Miksipä tuntuisi, kun oma menetyskään ei ole koskettanut kunnolla, vain hetkittäin. Paitsi nyt. Jostain syystä nyt padot sortuvat ja muurit rikkoutuvat. Ja minun on vaan otettava vastaan kaikki tunteet, joita se tuo mukanaan. Parhaat kaverini viha, suuttumus ja ärtymys siirtyvät varmaan vuorostaan taka-alalle. Tuskin hekään minua täysin hylkäävät.

Minua suututtaa niin kovin, kun ihmiset eivät ota vastuuta teoistaan. Jos itse aiheuttaa vakavan onnettomuuden ja toisen ihmisen kuoleman, ja siitä ei saa kuin puoli vuotta ehdonalaista ja 4 kuukauden ajokiellon, niin on se aika vähän. Voi kai sen ajatella niinkin, että kärsii elinkautista syyllisyyden suhteen, mutta se ei ole henkilökohtaista kun ei tunne sitä ihmistä kenet on omilla teoillaan tappanut. Ei näe tämän kuolleen läheisten tuskaa ja kamppailua. Voi se jossain tekijän mieltä kaihertaa, mutta kyllä se aikaa myöten helpottaa eikä sitä kuitenkaan koko ajan ajattele. Oma elämä jatkuu kuitenkin omien läheisten kanssa. Niin todellakin. Oma elämä. Elossa. Toisin kuin vastapuoli. Ja kun tämä vaikuttaa minun ja lasteni elämään loppuelämän ajan. Voimme jatkaa elämäämme eteenpäin, mutta emme voi jatkaa sitä tämän ihmisen kanssa, jonka kanssa olisimme halunneet. Minulla ei ole miestäni eikä lapsilla ole koskaan omaa isäänsä. He jäävät paljosta paitsi. Heidän lapsuutensa ei ole sellainen kuin normaali lapsuus on. Se on tuhottu. Heidän mahdollisuutensa olla isänsä kanssa on viety. Meidän perheemme on tuhottu. Ei me tällaista elämää haluttu ja toivottu. Meidän tulevaisuutemme piti olla ihan erilainen. Tulevaisuuden suunnitelmiimme kuului iltatähti. Kolmas lapsi. Ehkä parin, kolmen vuoden päästä, jos hyvin olisi käynyt, kuitenkin viimeistään viiden vuoden sisään. Näin olimme ajatelleet. Piti lähteä Lappiin, Italiaan... Tehdä vaikka mitä kivaa. Mikä tulevaisuutemme on nyt? Kaikki on rikki. Pilalla. Ja tekijä kehtaa valittaa hoviin. Että pistää vihaksi. Mielestäni olisi joutunut maksamaan pienen hinnan toisen kuolemasta. Toivon, ettei tuomio ainakaan pienenisi. Ennemminkin saisi nousta, koska on niitä kovempiakin annettu. Tämä oli sieltä pienemmästä päästä. Ja taas olen vihainen =(