Tänään tulee kuluneeksi 7 kuukautta Esan kuolemasta. Luulen, että pahin alkaa olla jo ohi, vaikkakaan tuska ja ikävä tuskin koskaan helpottavat täysin. Vaikka elämässäni tapahtuisi mitä, tulen aina kaipaamaan yhteistä elämäämme ja tulen aina miettimään sitä mitä menetin ja mitä meillä olisi voinut olla. Tuskin voin koskaan olla miettimättä sitä, mitä meiltä jäi tekemättä ja miten elämämme olisi mennyt. Suren Esan puolesta, itseni puolesta ja ennen kaikkea lasteni puolesta.

Välillä on päiviä, jolloin tuntuu, että seinät kaatuvat päälleni ja minua ahdistaa suunnattomasti. Koskaan aiemmin en ole ollut näin ahdistunut kuin nyt huomaan usein olevani. Ahdistus iskee, kun alan miettiä, mitä meiltä jäi yhdessä kokematta tai jos ajattelen tuota Esan onnettomuutta ja kuolemaa. Se tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta ja väärältä. Emme edes ajatelleet, että jotain tällaista voisi sattua kohdallamme. Muistan, kun kesällä puhuimme kavereistamme. Sanoin yhdestä yhteisestä tutustumme, että ajattele, että he ovat olleet ensi vuonna jo 20 vuotta yhdestä. Harmittelin, että meillä ei ollut pitkää yhteistä historiaa. Miksi emme rakastuneet ja päätyneet yhteen jo aiemmin, koska olemme tunteneet kuitenkin pienestä pitäen. Tosin emme mitenkään hyvin, vasta ollessani parikymppinen tutustuin Esaan paremmin.  Esa sanoi, että: "Älä sitä sure, meillä on yhteinen tulevaisuus edessä, kyllä mekin ehditään olla kymmeniä vuosia yhdessä. Alussahan tässä vasta ollaan. Kiikkustuolissa sitten istutaan yhdessä ja mietitään menneitä..." Niin me silloin uskoimme, mutta kohtalo oli päättänyt meidän kohdallamme toisin. Toisella kertaa tuli joku dokkari Elviksestä ja juttelimme kuuluisuuksista, jotka olivat kuolleet nuorina. Mietimme, että olisiko heistä tullut sellaisia legendoja, jos he olisivat eläneet vanhoiksi. Minkälaisia tähtiä he olisivatkaan olleet nyt, toiko heidän kuolemansa nuuorena lisähohtoa heidän imagoonsa? Emme tuolloin arvanneet, että sama kohtalo odottaisi Esaakin. Kuolla huomattavasti oletettua nuorempana. Siihen hävisivät meidän yhteiset vanhuuspäivämme. Alkukesästä päivittelimme tieliikenneonnettomuuslukua, joka oli tavanomaista mustempi. Sattui ihan ihmeellisiä liikenneonnettomuuksia, joita ei olisi pitänyt tapahtua ja jotka kuitenkin jostain syystä tapahtuivat. Kohtalon oikusta Esa joutui samoihin tilastoihin ja ihan yhtä epätodennäköisesti liikenneonnettomuudessa, jota ei olisi pitänyt tapahtua eikä olisi tapahtunutkaan, jos toinen osapuoli olisi noudattanut tieliikennelakia eikä rikkonut sitä monelta osin. Hänen välinpitämättömyytensä muita tiellä liikkujia kohtaan maksoi Esan hengen. Ja siitä olen sille venäläiselle Gushchinille vihainen loppuikäni. Aion vielä kerran kohdata hänet silmästä silmään. Hänen tekonsa on suoraan tai vähemmän suoraan yhteyksissä myös Esan serkun kuolemaan. Siitä Aleksandr Guschin on vain onnellisen tietämätön. Olen kuullut, että hän ei olisi enää Axline Oy:ssä töissä. En sitten tiedä, kuitenkin hänen ajokieltonsa on jo päättynyt mutta ehdonalainen tuomio on vielä päällä. Koeaikaa on jäljellä lokakuuhun asti. En tiedä olisiko yrittäjä laittanut hänet pois vai pitääkö huhut paikkaansa, että yrittäjältä olisi lähtenyt luvat pois. No kohtaan yrittäjän herra Ville Pirisen varmasti hovioikeudessa taas kerran silmästä silmään. Viime kertainen naureskelu käräjäoikeudessa ei tuntunut oikein kivalta. Me menetimme meille rakkaan ihmisen, heiltä meni vain kalusto hieman rikki.

Moni on ihmetellyt, että miksi kirjoitan näistä asioista. Minun on pakko saada purettua tämä kaikki ulos sisältäni eli tämä on terapiaa itselleni. Onnettomuuspäivän kulku on vielä osin kirjoittamatta, luulen, että saan oloni paremmaksi kun olen käsitellyt sen kunnolla alusta loppuun. Sen kulku tulee tarkentumaan vielä, kun muistan uusia juttuja, joita tuolloin tapahtui ja jotka jäivät kirjoittamatta. Se päivä elää vielä edelleen. Tekstiä voin muokata, mutta tuon ikävän päivän surullista lopputulosta en voi muuttaa. Se on lopullinen versio tuosta päivästä. Tapahtumaketju, jota ei voi muokata. Kävin kauan kauppaa kohtalon kanssa ja lopulta minun oli hyväksyttävä tuo totuus, että vaikka tekisin minkä, tapahtunutta ei voi muuttaa. Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Pitkään mietin sitä pistettä, jossa tämä kohtalo määräytyi ja sen olisin halunnut poistaa ja uusiksi kirjoittaa, mutta sitä mahdollisuutta minulla ei ole.