Luulin, että paluu kotiin olisi ollut vaikeaa. Ei se ollutkaan, itseasiassa aika helpottavaa ja ihanaa. Tosin vaatii paljon vakuuttelua, että tää on meidän koti ja täällä on meidän paikka. Ei siksi, että haluaisin olla jossain muualla vaan ehkä pikemminkin siksi, että tunnen jollain tasolla syyllisyyttä. Syyllisyyttä siitä, että minä voin jatkaa siellä asumista ja olemistani ja mieheni ei. En osaa sitä selittää edes itselleni, saati sitten muille, että miksi minusta tuntuu siltä. Jotenkin on paskan maku suussa. Vakuutuskorvaukset yms. tuntuvat ihan verirahoilta. Saamme pitää asuntomme ja saamme rahaa siitä hyvästä, että Esa kuoli. Miten voin olla iloinen, että hänen ansiostaan meillä on paikka missä olla? Meillä on se koti, jota Esa rakasti yli kaiken ja jossa meidän piti elää yhteistä elämäämme. Tuntuu niin pahalta, että minä saan jatkaa elämääni ja hän ei.

15 viikkoa on pitkä aika olla ilman miestä, jota rakastan. Hän oli tulevaisuuteni ja kaikissa unelmissani ja haaveissani hän oli mukana. Osa minua. Ja niin hän on vieläkin osa minua, hänellä on valtavan suuri pala sydäntäni hallussaan. Ja sitä palaa en saa koskaan takaisin, enkä kyllä haluakaan. Mieheni haluaisin kyllä takaisin, jos se vain suinkin olisi mahdollista. Onni sanoo, että meidän pitäisi saada uusi samanlainen iskä. Täyttäisin niin mielelläni suloisen pikku poikani haaveen. Missä olisi kauppa, josta saisi uuden isän, entisen rikki menneen tilalle? Selitä siinä sitten, että kun ihminen kuolee, häntä ei voi korvata uudella samanlaisella ihmisellä vaan elämä on ainutkertaista. Jos lelu menee rikki, tilalle voi ostaa uuden samanlaisen. Mutta uutta samanlaista ihmistä ei voi saada tilalle. Ihminen ei ole kertakäyttökamaa eikä korvattavissa. Siksi olisi niin tärkeää elää aina täysillä ja nauttia joka hetkestä. Elää niin kuin jokainen päivä voisi olla viimeinen. Nyt tiedän sen, mutta nyt en jaksa elää niin. En voi. Sydämeni on menneisyydessä. Ja sydämeni itkee ikävää. Itkee kaiken menetetyn perään. Ja sen mitä olisi voinut vielä olla. Toisaalta on hyvä, että edes sydän itkee... Sillä minä en siihen pysty. Jos itkisin, myöntäisin itselleni, että olen menettänyt itselleni tärkeän ihmisen ja sitä en voi tehdä. Vielä. Mutta minun pitäisi, koska asian myöntäminen ja hyväksyminen, itkeminen, on osa surutyötä. Minä vain kierrän samaa rataa.. Koitan rämpiä eteenpäin käsittelemättä asiaa, se ei ole kuitenkaan mahdollista. Ennemmin tai myöhemmin joudun kohtaamaan karun totuuden. Myöntämään itselleni tapahtuneen.

Mietin tuota mistä tuo syyllisyyden tunne voi johtua. Syytän itseäni siitä, etten voinut pelastaa miestäni tältä kohtalolta. Syytän itseäni siitä, etten huomannut että näin olisi käymässä. Syytän itseäni siitä, etten vastannut hänen viimeiseksi jääneeksi viestiinsä tai soittanut hänelle aiemmin. Syytän itseäni siitä että myöhästyin 20 minuuttia. Jos olisin soittanut aiemmin, olisin tavoittanut hänet. Syytän todellakin itseäni siitä, koska jollain hassulla tavalla luulen, että jos olisin soittanut hänelle, onnettomuutta ei olisi tapahtunut. Toisaalta syyttäisin itseäni ehkä vielä enemmän, jos olisin ollut puhelimessa hänen kanssaan kun tuo onnettomuus olisi tapahtunut. Jos se soittamiseni ei olisi estänyt sitä. Mutta on minulle sanottu sitäkin, että miten ihmeessä olisit muka voinut estää jotain sellaista tapahtumasta minkä et tiennyt tapahtuvan. Siinäpä se. Minun olisi pitänyt tietää... Jotta olisin voinut muuttaa tapahtumien kulun. Ja siitä syytän itseäni, että minulla oli niin kiire etten soittanut ja siitä, että kun minun oli mahdollista soittaa hänelle, pidin sisareni asiaa tärkeämpänä kuin mieheni. Ja sillä valinnalla menetin mahdollisuuteni kuulla mieheni äänen viimeisen kerran. Jäin miettimään, että kuinka monta kertaa olen mahdollisesti jättänyt hänet odottamaan. Milloin minkäkin syyn varjolla. Kuitenkin elämässäni oli aika jolloin mieheni oli aina etusijalla. Tosin lasten synnyttyä järjestys muuttui niin, että ensin lapset, sitten mies, sitten eläimet ja sitten minä.

Harmittelen, etten järjestänyt meille enemmän yhteistä kahdenkeskistä aikaa. Tiedän, että hän olisi sitä halunnut. En kuitenkaan raaskinut jättää lapsia hoitoon, vaikka olisivat varmasti pärjänneet illan tai jopa yhden yön tai viikonlopun ihan hyvin ilman meitäkin. Suunnitelmissa meillä oli viettää aikaa enemmän ilman lapsia, aina silloin tällöin. Ja 4-vuotisyhdessäolon piti olla lähtölaukaus sille. Siitä jäi kuitenkin kolmisen viikkoa puuttumaan. Ja Esan loman aikana meidän piti tehdä kaikenlaista yhdessä. Kaikki jäi roikkumaan siihen ja juuri kun loman alkamispäivä koitti, kaikki loppui siihen. Meidän yhteiselämämme loppui siihen. Olimme laskeneet niin paljon tuon loman varaan, sitten meillä on aikaa toisillemme. Emme osanneet aavistaakaan, että se tunti, jonka ehdimme viettää yhdessä tuona sateisena ja ukkosmyrskyisenä perjantaipäivänä, jäisi viimeiseksi. Se oli se aika mitä meillä oli jäljellä. Sitä piti olla jäljellä paljon enemmän. Montakymmentä vuotta. Onko ihme, että tunnen itseni petetyksi ja kusetetuksi?