Niin siinäpä kysymys, jonka Onni minulle esitti. Mietipä vastausta siihen... Lapsen kannalta suru ja läheisen menettäminen on erilaista kuin aikuisen kannalta. Lapsi sopeutuu tilanteisiin yllättävän hyvin. Surun käsittely on ehkä hankalampaa kuin aikuisella kun ei ihan kaikkea vielä ymmärrä eikä osaa ilmaista itseään vielä kovin hyvin. Onni kuitenkin pyörittelee paljon asioita mielessään ja välillä kertoo pohdintojaan meille muillekin. Onni tuntuu kyllä ymmärtävän sen, ettei isä tule enää takaisin. Että kuolema tarkoittaa sitä, että ihminen menee pois eikä tule enää koskaan takaisin. Ja Onni sanoo, että iskä on tuolla tähdessä tai hiekan alla. Mutta miettii samalla sitä, että missä iskä on päivällä, kun tähtiä ei näy. Hän ei kuitenkaan enää tuo esiin sitä vaihtoehtoa, että iskä tulisi takaisin eikä sano jos iskä voisi tulla takaisin. Ei ainakaan sano enää sitä ääneen. Aivan kuin hän olisi jollain tavalla hyväksynyt asian. Kuitenkin viisaammat sanovat, että lapsi voi ymmärtää kuoleman lopullisuuden vasta n. 5 vuoden ikäisenä. Jos se pitää paikkansa, Onni ei todellakaan voi ymmärtää asiaa niin hyvin kuin antaa ymmärtää. Toisaalta tuon ikäisen ei vielä pitäisi pystyä valehtelemaan.

Väkisinkin joudun miettimään, mitä lapset ajattelevat ja kyselevät tulevaisuudessa. Varmaan lasten kohdalla aika on hyvin parantava tekijä, kuten myös aikuisten kohdalla. Ajankulku helpottaa surua. Pahin jää jonnekin taakse päin. Meidän, jotka tänne jäämme on jatkettava matkaamme ja elettävä eteen päin. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Menneisyyttä ei saa takaisin eikä sitä voi muuttaa. Ja tähän hetkeen ei voi jäädä ja tuskinpa kukaan haluaisikaan. Tai.. Ehkä ilman lapsia olisin jäänyt. Todennäköisesti kävisin suruani läpi toisella tavalla. Viettäisin todennäköisesti useita päiviä nuppi sekaisin. Turruttaisin suruani alkoholilla, niin ainakin toimin kun edelliselle avomiehelleni ja minulle tuli ero. Hukutin murheeni kaljaan, koska tuntui että maailmani oli hajonnut pirstaleiksi. Ja jos totta puhutaan, se ei ollut mitään tähän verrattuna. Mutta niinhän sitä sanotaan, että jokainen ero on kuin pieni kuolema. Kuitenkin elämä jatkuu, samoin tuon toisen osapuolen.

Edelleen jonkin verran ihmiset ovat huolestuneita voinnistani ja siitä miten minulla menee. Moni sanoo, että näyttää, että sinä olet jo toipunut Esan kuolemasta ja pahin on jo takana päin. Niin... Vain läheisimmät tietävät, että kaikki ei ehkä aina ole sitä miltä näyttää. Voin näyttää ulospäin vahvalta ja kovalta, mutta olen mestari peittämään todelliset tunteeni. Esa aina sanoikin, että mie pärjäisin varmasti hyvin pokeripelissä, kun ilmekään ei värähdä. Siinä kai se on tiivistettynä. Osaan kätkeä tunteeni todella hyvin. Kukaan ei tiedä mitä päässäni liikkuu. Niinhän minä tein heti Esan kuoleman jälkeen. Teeskentelin ettei mitään ole tapahtunut. Olin hirmu reipas ja ihan normaali. Siis ulospäin ja muiden seurassa. Yksikseni kiehuin ja raivosin. Vuodatin muutaman kyyneleen, mutta kunnolla en voinut itkeä vasta kuin Jannen kuoleman aikaan. Se laukaisi surun. Psykologi sanoikin minulle, ettei sinun tarvitse olla reipas ja vahva. Kyllä sinä saat itkeä ja surra. Mutta kun en tiennyt enkä osannut. Enkä voinut, koska pelkäsin, että hukun siihen kyynelmäärään, jonka olin padonnut sisälleni.

 En vieläkään näytä miltä tunnen, vaan suren yksin. En osaa näyttää tunteitani ulospäin, koska en halua olla heikko. Vihaan heikkoutta. Esa tiesi sen. Viime kesäkuussa jouduin tekemään päätöksen toisen marsumme, Speedyn, nukuttamisesta, koska se oli vakavasti sairas. Tyypilliseen tapaani koko edellisen illan paijasin marsua ja pidin tsemppihenkeä yllä. Kyllä se saadaan kuntoon, totta kai se paranee. Pidin uskoa ja toivoa yllä, mutta kun astuin eläinlääkärin huoneeseen ja nostin Speedyn kantokopasta tutkimuspöydälle. Tiesin, että se ei lähde elossa mukanani pois. Ääni väristen ja itkua pidätellen tein vaikean päätöksen sen nukuttamisesta. Odotushuoneessa odotin milloin se nukahtaa ikiuneen. Olin kuin mitään ei tapahtuisi, pidättelin kyyneleitäni ja tunsin kuinka pääni meinaa räjähtää siitä tuskasta mitä tuo pienen elämän lopettaminen ja loppuminen minussa aiheutti. En vaan voinut näyttää sitä kenellekään. Sulkeuduin itseeni. Esa kyseli tekstiviestillä, miten Speedyn kävi enkä minä kyennyt kirjottamaan hänelle sitä viestiä. Olin vanhemmillani, istuin tietokoneella ja yritin miettiä mitä ja miten vastaisin. Vuodattelin muutamia kyyneleitä salaa, pyyhkien niitä vai´vihkaa pois silmänurkistani ja poskiltani. En ollut varautunut siihen, että Esa tulisi yllättäen vanhemmilleni, kun arvasi että olisimme siellä. Hän kysyi minulta miten kävi enkä saanut suustani sanaakaan. Lysähtänyt ruumiin kieleni ja kasvoni kertoivat kaiken. Esa vaan halasi, hän tiesi, etten pystyisi siinä tilassa puhumaan mitään. Myöhemmin yöllä itkin kovasta Speedyn takia. Olen vaan niin kamalan eläinrakas. Esan kuoltua ihmettelin vain psykologille, että jos itken marsun takia kuin vesiputous niin miksen Esan takia? Kai hän sentään merkitsi minulle paljon enemmän kuin lemmikkimme?

Psykologin mukaan oli tietenkin kyse suuremmasta ja paljon traumaattisemmasta kokemuksesta. Olin edelleen shokissa enkä pysty hyväksymään Esan kuolemaa ja suljen sen ajatuksieni ja tunteideni ulkopuolelle. Kyllä se suru vielä sieltä tulee esiin ja purkautuu. Ja niinhän siinä kävikin, että se lähti purkautumaan.

Mutta se vastaus siihen Onnin kysymykseen.. Loppuuko se koskaan? Kyllä se vaimenee ja jää jonnekin taustalle, mutta ei se varmaan koskaan kokonaan lopu. Mutta toisaalta lapset ovat niin pieniä, että he eivät muista samalla tavalla isäänsä kuin esimerkiksi minä. Onni varmaan muistaa joitain asioita ja jotain ulkonäöstä, äänestä jne. Mutta erilainen tunneside kuin minulla ja vähemmän muistoja. Se ei ole samalla tavalla tuskallista hänelle vaan hänen on helpompi jättää se kaikki taakseen. Minä taas roikun tuon entisen elämäni rippeissä kynsin ja hampain. En halua jättää sitä taakseni. Moni on sanonut minulle, että ei se siun elämä siihen lopu vaikka Esa kuolikin. Sinä olet nuori, sinulla on vielä kokonainen elämä edessäsi. Totta, mutta se elämä jota olisin halunnut elää. Se loppui. Se elämäni on ohi, joka minulla Esan kanssa oli. Sitä en saa takaisin, vaikka haluaisin. Joten kyllä minun elämäni loppui siihen. Välillä yritän ajatella asiaa niin, että olen tavallaan tullut tienhaaraan, jossa minun on mahdollisuus aloittaa uusi elämä tai ainakin tehdä elämääni muutoksia. Menetin rakkaani, mutta minun elämäni jatkaa. Sitä en vielä tiedä miten. En ole vieläkään valmis päästämään irti elämästäni. Enkä halua ajatella, sitä mitä minulle usein jankutetaan, siis että olen vielä nuori ja halutessani voin vielä perustaa uuden perheen jonkun toisen kanssa. En ole todellakaan vielä niin pitkällä. Ajattelen vielä niin, että sitten joskus, kun minä kuolen, minä voin taas olla Esan kanssa yhdessä tuolla jossain. Että saamme uuden tilaisuuden. Miten se olisi mahdollista, jos minulla olisi joku toinen?

Vastaan siis Onnille, että äiti ei tiedä. Eletään päivä kerrallaan ja joskus se murhe ainakin helpottaa, vaikkei se ihan kokonaan loppuisikaan.